"Niin, olen luultavasti siellä, ennenkuin te molemmat olette sinne saapuneet, ja minulla on siis kunnia henkilökohtaisesti toivottaa hänen ylhäisyytensä tervetulleeksi. Mutta kas tuossa ovat vaununi. Siis au revoir, herra Volenski, ei adieu, onneksenne kylläkin", lisäsi hän vielä kiemaillen, "sillä jos ero olisi tullut pitemmäksi, olisin tuskin voinut antaa teille anteeksi sitä, ettette edes käynyt jättämässä portinvartijalleni käyntikorttianne".
Mies tarjosi hänelle kätensä, ja vei hänet alas leveitä kiviportaita koettaen koko ajan salata mielensä kevennystä sen johdosta, että keskustelu vihdoinkin oli päättynyt ja että hänen kaunis seuralaisensa jättäisi hänet yksin tuskaisten mietteittensä ja mielenkiihtymyksensä valtaan.
"Hyvää yötä, Ivan", sanoi nainen, sen jälkeen kuin hän oli auttanut hänet vaunuun ja käärinyt turkikset hänen ympärilleen.
Kun kotvasen aikaa oli ajettu, kurkisti nainen ikkunasta ja silmäili miestä, niin kauan kuin hän saattoi erottaa hänen harmaan dominopukunsa joukon keskeltä. Hänen kasvoillaan oli miettiväinen ilme, hän rypisti otsaansa, mikä ehkä johtui siitä, että hän halveksi itseään. Ja kun oopperatalo oli iloineen ja humuineen jäänyt kauas taakse eikä hän enää voinut nähdä Ivan Volenskia leveiden kiviportaiden juurella, kohautti hän kärsimättömästi huoahtaen olkapäitään karkoittaen tunteellisuuden mielestään ja oli taas kylmä ja korskea grande dame poistuessaan pienistä sievistä vaunuistaan erään Kolowratringin hienoimman talon pylväseteiseen.
"Lähettäkää Eugen heti huoneeseeni", sanoi hän palvelijalle, joka kulki hänen edellään portaissa, "jos hän ei ole kotona, valvokoon joku, kunnes hän palaa. Jos hän nukkuu, niin herättäkää hänet heti."
Hän näytti liian kiihtyneeltä voidakseen istua, vaikkakin hänen ylellisen huoneensa nojatuolit olivat kovin houkuttelevan näköisiä. Hän käveli edestakaisin huoneessa kuunnellen joka askeleella. Hänestä oli kaukana kaikki tunteellisuus, hän ei muistellut harmaata dominoa, jota hän oli nimittänyt Ivaniksi ja joka kaikin mokomin tahtoi päästä eroon hänestä.
Se, mitä hän oli nähnyt yöllä puolisen tuntia sitten, oli askarruttanut tavattomasti hänen ajatuksiaan. Hän oli ainoa ihminen (hän oli varma siitä), lukuunottamatta kreivi Lavrovskia ja erästä luotettavaa palvelijaa, joka tiesi, että tuo musta domino oli salapukuinen Venäjän valtaistuimen perillinen.
Häntä oli puhutellut uskaliaasti odaliski-pukuinen naamioitu nainen, mikä ei kylläkään ollut hämmästyttävää eikä tavatonta karnevaalin aikaan, jolloin kaikenlainen tungettelevaisuus ei ole ainoastaan sallittua, vaan myös suosittua. Tsaarin poika oli nuorekkaan vallattomana ryhtynyt takaa-ajoon unohtaen arvonsa ja asemaansa aina uhkaavat vaarat, ja molemmat he olivat kadonneet vaunuihin, jonka madame Demidov arveli heitä odottaneen, ja olivat ajaneet pois ilman että ajuri oli näköjään saanut mitään määräyksiä.
"Sisään", sanoi hän tyytyväisenä, kun oli kuullut hiljaisia askeleita ja naputettavan oveen koko ajan valppaasti odoteltuaan. Hän otti savukkeen pienestä laatikosta läheltään, sillä hän tiesi sen rauhoittavan hermojaan ja että se teki hänen äänensä varmaksi.
Mies astui sisään, litteänenäinen venäläinen ulkonevine poskipäineen, alhaisoon kuuluva, jonka matala otsa ilmaisi älyn puutetta, mutta jonka terävät, kylmät, harmaat silmät, jotka olivat syvällä hyvin ohuiden luomien peitossa todistivat oveluutta ja valppautta. Hän oli epäilemättä hyödyllinen mies. Madame Demidov näytti rauhoittuneen alkaessaan puhua hänen kanssaan.