Hän oli arvannut isänsä aikeet huoltamaansa avuttomaan vankiin nähden, mutta tähän asti hänellä ei ollut ollut mitään syytä pelätä vangin turvallisuuden takia. Hän tiesi, että useimmat hänen tovereistaan olivat hienostuneita ja maltillisia, hän tunsi ylevämielisen, jalosukuisen puheenjohtajan, varovaiset ja haaveksivat puolalaiset, jotka olivat suurena enemmistönä, ja hän ajatteli, että hänen isänsä pahat aikeet hillittäisiin.
Mutta kun Volenski, lähettiläs, johon oli luotettu, ei millään tavalla ilmoittanut matkansa onnistumisesta, kun kaikkien mielet kävivät synkeiksi ja tyytymättömiksi, alkoi Marian sydän lyödä tuskaisesti, sekä nuoren vangin turvallisuuden takia että asian kunnian puolesta.
Se suuri asia, jota hän kunnioitti ja piti pyhänä, jolle hän oli tahtonut uhrata elämänsä, sen oli tarraamaisillaan niin häpeällinen, niin luihu rikos, että Maria Stefanovnan koko sielu nousi kapinaan sitä vastaan ja se pakotti hänet kaikella naisen viisaudellaan ajattelemaan keinoa, jolla voitaisiin välttää niin kauhea katastrofi. Ja hän oli johdattanut Nikolai Aleksandrovitshin siihen, mikä uhkasi tulla hänen tuntemattomaksi haudakseen. Hän katsoi väristen käsiinsä, ja mietti, jättäisikö hänen nuori verensä hänen käsiinsä ikuisen tahran.
Koko yön hän asteli edestakaisin huoneessaan levottomana ja kauhistuneena. Joskus hän oli kuulevinaan isänsä askeleiden hiipivän salaa vangin huonetta kohden, ja sitten hänen oli tukittava korvansa ollakseen kuulematta nuoren miehen viimeistä tuskanhuutoa, nuoren miehen, jonka salamurhaajan käsi oli yllättänyt avuttomana.
Oli täysi päivä, ennenkuin hän voi suoda hermoilleen ja aivoilleen lyhyen levon ja vapautua siitä kauheasta tuskasta, joka oli kiduttanut häntä siitä asti, jolloin hänen isänsä oli edellisenä iltana pitänyt lopullisen puheensa. Naisten tavalla hän oli itsepäisesti miettinyt asiaa, kunnes hän luuli keksineensä vapahtavan keinon. Venäläisenä hän oli sangen hurskas. Hän rukoili kauan ja vakavasti suunnitelman onnistumiseksi, jonka tuli pelastaa vanki kuolemasta ja hänen aatetoverinsa ja isänsä ja koko ylevä asia ikuisesta häpeästä.
XVI
Kreivi oli saanut odottaa. Hän oli väsynyt ja tuskainen. Hänen oli pakko istua kärsivällisesti hotellissa odottamassa tietoja tyhjäntoimittajastaan ja lähettää raportteja kotona oleville hallitusmiehille tekaisemastaan tuhkarokkosairaudesta.
Mutta ilmeisesti ei enää kauankaan voitaisi pitää asioita salassa. Tsaaritar oli jo lupautunut tulemaan itse Wieniin hoitamaan poikaansa, ja lähettilään oli käsketty jyrkästi vaatia terveysilmoitusten lähettämistä etevien lääkärien allekirjoittamina, joita tietenkin oli kutsuttu hoitamaan ylhäistä sairasta. Parin päivän perästä olisi turmio tullut, ja sitäkin kauheampana, kun Lavrovskin petosta pidettäisiin kanssarikollisuutena. Nyt vanha venäläinen kirosi omaa heikkouttaan, kun hän ei heti ollut vierittänyt vastuuta kauheasta onnettomuudesta omilta hartioiltaan, mikä olisi ollut, kuten tapaukset osoittivat, viisain menettelytapa. Epäsuosioon joutuminen olisi silloin ollut seurauksena — mahdollisesti määräys viettää muutama vuosi ulkomailla. Mutta nyt hän ei nähnyt enää mitään toivoa olevan, hän näki vain näkyjä Siperiasta, missä hän saisi viettää viimeiset elinvuotensa.
Hän oli silmäillyt puolittain kammoten, puolittain päättäväisesti pientä revolveriaan, joka olisi hänen viimeinen lohduton toivonsa. Epäilemättä otettaessa huomioon hänen monet uskolliset palvelusvuotensa hänen keisarillinen isäntänsä soisi hänelle armon kuolla, sen sijaan että hänen täytyisi hitaasti kitua siperialaisessa vankilassa.
Voi, kreivi Lavrovski toivoi, ettei hän milloinkaan olisi kysynyt neuvoa ranskalaiselta salapoliisilta tai että hän niin tehtyään olisi uskonut koko jutun hänelle, sillä hänhän oli johtanut hänet yhä edelleen pettämään, mikä koituisi hänen turmiokseen.