Maria Stefanovna huokasi tyytyväisenä. Hän oli saanut miehen tarkkaavaiseksi ja uskomaan omaamaansa mahtiin. Nyt oli ainoastaan esitettävä suunnitelma, jonka hän oli laatinut. Hän oli varma, että häntä ehdottomasti kuunneltaisiin.
"Monsieur", hän sanoi, "vaikka tunnustankin, että vanki, joka on hallussamme, on erittäin kallisarvoinen eräälle Venäjän keisarikunnan osalle, niin sanoaksemme, mutta eikö milloinkaan ole juolahtanut mieleenne, että hän edustaen puoluelaisiaan ja virkakuntaansa pitää monia ihmisiä vangittuina, joiden henki myös on äärettömän kallis. Ettekö milloinkaan ole kuullut mainittavan Dunajevskin nimeä?"
Vanha hovimies tunsi hyvin tuon kiihkeän, leppymättömän nihilistin nimen, nihilistin, jonka vangitseminen useine tovereineen kuukausi sitten oli ollut kolmannen osaston riemuvoitto. Hän arvaili nyt, mitähän naisella mahtoi olla mielessään tullessaan hänen luokseen. Varmaankin hän halusi vankien vaihtoa. Hyvä Jumala! Mitä merkitsi, vaikka maailma kansoitettaisiin tuhansilla vapautetuilla vangeilla, kun vain tuo ainoa arvokas henki oli turvassa?
"Minulla on tässä kirje", sanoi Maria Stefanovna, "jonka pyydämme teidän antamaan herrallenne tsaarille. Siinä me ilmoitamme hänelle, että hänen poikansa on henkilöiden käsissä, jotka pitävät häntä panttivankina eräillä määrätyillä ehdoilla. Nämä ehdot ovat, että Dunajevski ja hänen vankilatoverinsa täydellisesti armahdetaan ja että he pääsevät vapaasti lähtemään maasta. Sinä päivänä, jolloin he ovat menneet rajan yli, Nikolai Aleksandrovitshin vankilan ovet avautuvat ja vaunut vievät hänet heti hänen hotelliinsa."
Vanha kreivi värisi hiukan ajatellessaan, että hänen tuli viedä tällaisia peloittavia viestejä, että hänen piti kertoa huolestuneille vanhemmille, että heidän poikansa oli vielä vankina salamurhaajan käden ulottuvilla. Hän muisti mielessään, kuinka Rooman keisarit tavallisesti kohtelivat huonojen uutisten tuojia, ja hän ajatteli kohtalokasta kysymystä, minkä arkaan paikkaan loukatut vanhemmat esittäisivät hänelle: "Mitä sinä olet tehnyt pojallemme?"
"Onko siinä kaikki, mitä kirje sisältää?" kysyi hän ponnistaen voimiaan.
"Ei aivan kaikki. Siinä me toistamme tsaarille, mitä minä tässä juhlallisesti julistan teille."
"Ja se on?"
"Että me tahdomme huomauttaa teille, ettei teidän ollenkaan tarvitse pelätä, että Nikolai Aleksandrovitshin henkeä uhkaa mikään vaara. Antakaa meille takaisin toverimme, niin me vapautamme teille panttivankimme, niin hyvinvoipana kuin vanki voi olla. Mutta muistakaa myös aina se tärkeä seikka, että seinän toisella puolella, minkä takana tsaarin poika nukkuu, elää ja hengittää, seisoo julma, päättäväinen ja aina valvova vartija. Hänen tarvitsee vain varmistua pelossaan, vain kuulla vieraita askeleita portaista, ja tikari, jota hän aina pitää kädessään, joka ei voi olla osumatta maaliin, tunkeutuu suoraan vangin sydämeen."
Vanha hovimies kumarsi ja istui hetken aikaa mykkänä ja kauhun valtaamana. Tuo kaikki tuntui mitä peloittavimmalta painajaisunelta, tämä rohkea salajuoni, nämä kiihkoilijat, ja hän oli ollut sopimaton kaitsija, joka oli laiminlyönyt holhokkinsa ja joka nyt sai niin julman rangaistuksen tekemistään pahoista teoista. Kenpä tietää, jos hän olisi ollut vähemmän pelkurimainen, jos hän olisi luottanut Venäjän poliisin suurenmoiseen systeemiin, niin he olisivat onnistuneet antamaan näille roistoille vastaiskun, ennenkuin he olisivat huomanneet itse olevansa vaarassa. Voi, nyt oli liian myöhäistä katua! Hän, Lavrovski, Venäjän poliisi, niin vieläpä tsaari ja tsaaritarkin olivat näiden lurjusten vallassa, eikä voitu tehdä mitään heidän tuhoamisekseen, heidän kiduttamisekseen, tämän nuoren lähetin nujertamiseksi, joka tuli hänen luokseen hymyillen ja kuolemalla uhaten.