Hän luki kirjeen, joka oli annettava tsaarille, sitten hän katsoi edessään olevaa nuorta naista ja koetti turhaan lukea tiukan harson takaa, minkälainen intoilu ja jännitys oli hänet vallannut ja minkälaisia virheellisiä mielipiteitä hänellä oli ihmisoikeuksista.
"Madame", sanoi hän viimein, "luulenpa, että kun teidän ystävänne lähettivät teidät tänään luokseni, he tiesivät, että tulisin varmasti suostumaan heidän ehtoihinsa. Vanki, joka on teidän vallassanne, on niin arvokas, että minä en voi yksinäni ryhtyä mihinkään ratkaiseviin toimenpiteisiin pakottaakseni teidät nöyrtymään. Jos nuoren herrani henki on vaarassa, kuten sanotte — ja kun hän on teidän hallussanne, niin luulenpa hänen todellakin olevan vaarassa — niin minä en millään tavalla tule lisäämään hänen hengenvaaraansa. Hänen keisarillisen majesteettinsa tsaarin tulee päättää, mikä tulee kohtaloksenne, sillä tietäkää, että sellainen rikos, kuin te olette tehneet, ei kauankaan tule pysymään rankaisematta. Ennemmin tai myöhemmin saa se palkkansa, vaikka näennäisesti saavuttaisittekin tarkoituksenne nyt. Vien kirjeenne mukanani keisarilliselle herralleni, ja hän saa päättää, mitä menettelytapaa hän haluaa noudattaa."
Hän oli sanonut tämän hyvin arvokkaasti. Maria Stefanovna nousi. Hänellä ei ollut enää muuta sanomista. Hänen itse suunnittelemansa tehtävä oli päättynyt. Kun hän olisi päässyt yksikseen, hän voisi ajatella sitä omassa valossaan ja miettiä, oliko hän saavuttanut suuren voiton vaiko luovuttanut isänsä ja ystävänsä kahlehdittuina vihollisen käsiin.
Hän nousi, ja Lavrovski saattoi hänet ovelle kohteliaana kuten aina, vaikka sydämessään hän olisi tahtonut musertaa tämän pahojen uutisten tuojan. Hän istui jonkin aikaa kasvot käsien varassa, sitten hän soitti kelloa ja käski venäläistä palvelijaa sullomaan hänen arkkunsa ja matkalaukkunsa ja valmistautumaan lähtemään iltajunassa. Tämä, joka oli tottunut ehdottomaan kuuliaisuuteen, ei millään tavalla ilmaissut ihmettelyään eikä kysellyt mitään, ja hän oli määrätyllä hetkellä valmis lähtemään Pietariin kreivi Lavrovskin kanssa.
Vanha kreivi Lavrovski lähti raskaalla mielellä. Kauhea seikkailu, mihin tsaarin pojan vallattomuus oli vienyt heidät molemmat, oli, kuten hän pelkäsi, päättymäisillään traagillisesti, ei ehkä kylläkään valtaistuimen perijälle — vaikka kuka voi luottaa murhanhimoisiin sosialisteihin? — vaan hänelle, joka oli syytön, josta tehtäisiin syntipukki, johon keisarillinen raivo vapaasti voisi purkautua.
XVII
Kun Maria Stefanovna oli päässyt kadulle, niin hän hengitti taas vapaasti ja poisti raskaan verhon kasvoiltaan. Hän ei pelännyt, että häntä seurattaisiin, sillä hän tiesi hyvin, että ainakin eräässä suhteessa hän oli onnistunut, nimittäin hänen oli onnistunut peloittaa täydellisesti tuo arka vanha hovimies, niin että tämä ei ajattelisi muuta, kuin että hän pääsisi Pietariin niin pian kuin suinkin ja saisi siirtää kaiken vastuun tsaarin pojan turvallisuudesta muiden ihmisten hartioille.
Ennenkuin hän tapaisi veljeskunnan jäseniä, hän tahtoisi olla yksin ajatuksineen. Hän oli tehnyt rohkean päätöksen tämän suuren yrityksen suorittamiseksi niin äkkiä, hänen tuskansa koettaessaan keksiä parasta keinoa estääkseen hirveänä pitämäänsä murhaa tapahtumasta oli ollut niin valtaava, ettei hän ollenkaan ollut huomannut tuumia, mitä mieltä hänen isänsä ja komitea olisi hänen puuttumisestaan asioihin.
Hän oli toiminut oikeuden ja kunnian vaikuttimista kysyen neuvoa vain naisen sydämeltään, ja hän tiesi, että puheenjohtaja ja useimmat vanhoista maltillisemmista miehistä varmasti hyväksyisivät hänen tekonsa.
Ehkäpä heillä nyt oli ollut aikaa ja tilaisuutta ajatella asiaa uudestaan itsekseen, ja he ehkä olivat miettineet sellaista menettelytapaa, jota hän oli käyttänyt. Mutta Mirkovitshin voimakkaat puheet, jotka uhkuivat vihaa tyrannia ja koko hänen sukuaan kohtaan, olivat taivuttaneet heidän heikot ja horjuvat luonteensa hänen voimakkaan persoonallisuutensa painosta, sillä hehän olivat vastaanottavaisia ja helposti innostuvia. He eivät olleet milloinkaan tosissaan ajatelleet rikoksen kauheutta, vaan he himoitsivat kuten Mirkovitshkin kostoa, kun heille alkoi valjeta, että heidän lähettiläänsä oli laiminlyönyt tehtävänsä.