Maria Stefanovna ei voinut ollenkaan ymmärtää, mitä oli tapahtunut Ivan Volenskille. Hän ei uskaltanut sitä ajatellakaan, sillä kun hän ponnisteli voittoon omalla tahollaan, Volenski oli voinut joutua poliisin käsiin kaikkine vaarallisina papereineen, ja he kaikki olivat ehdottomasti menneitä miehiä, samalla kuin Dunajevski ja muut toverit pääsisivät vapaiksi.
Ah, jos tuo kauhea asia tapahtuisi, jos hänen täytyisi nähdä isänsä ja kaikki ystävänsä vangittavan ja laahattavan Pietariin oikeusjuttua varten — joka olisi vain pilantekoa — silloin hän rukoilisi Jumalaa, että he kohdistaisivat kostonsa, joka oli jäänyt heiltä tekemättä, häneen, ja rankaisisivat häntä hänen rohkeasta asioihin sekaantumisestaan, ennenkuin hänen olisi pakko olla heidän kärsimystensä todistajana.
Sinä iltana oli Franzgassen kokous ollut synkkä ja alakuloinen. Oli taas kulunut kaksikymmentäneljä tuntia, eikä vielä ollut Volenskista kuulunut mitään. Ei ollut epäilemistäkään, että jokin kauhea onnettomuus oli kohdannut häntä, ja ainoa mitätön toivo, joka vielä oli jäljellä joidenkuiden mielissä, oli se, että hänen oli onnistunut hävittää ikävyyksiä tuottavat paperit sallimatta niiden joutua vääriin käsiin. He arvelivat, että heillä oli riittäviä syitä olettaa sellaista. Tsaarin poika oli yhä edelleen vankina Heumarktin talossa, ja he itse olivat vielä vapaina ja vahingoittumattomina. Kun he ajattelivat Volenskia, jota he kaikki suuresti rakastivat ja kunnioittivat, niin heidän kostonjanonsa kiihtyi, kun he harkitsivat hänen mahdollista kohtaloaan.
Dunajevski ja hänen toverinsa olivat nyt toivottomasti menneitä miehiä, ja Ivan varmaankin saisi liittyä heidän seuraansa. Mirkovitsh oli ollut oikeassa, kukaan heistä ei ollut oman henkensä ja vapautensa arvoinen. Kaikki Moskovassa olevat marttyyrit mielellään uhraisivat molemmatkin ylevän asian puolesta, jonka tuli vapauttaa Venäjä ikuisiksi ajoiksi hirmuvallasta, jonka takia sen katsottiin olevan sivistyksestä takapajulla.
No hyvä, ainakaan he eivät jättäisi kostoa hyväkseen käyttämättä! Viimeinenkin hidasteleva epäröinti oli kadonnut, viimeinenkin kunnian ja ritarillisuuden tunne kaikonnut. Hienostus, mihin Mirkovitsh oli niin pilkallisesti viitannut, oli vihdoinkin tykkänään väistynyt syrjään, kun tahdottiin tuhota heidän vallassaan oleva vihattuun joukkioon kuuluva olento.
Ei kukaan huomannut, kun Maria astui sisään jonkin aikaa isänsä jälkeen, että hän oli tavallista kalpeampi ja että hänen tarkkaavainen ja kunnioittava ilmeensä oli vaihtunut rohkeuteen ja päättäväisyyteen.
Tehtiin tavanmukaisia, tarkoituksettomia ja kyllästyttäviä kysymyksiä, oliko Volenskilta tullut mitään tietoja, ja tavan mukaan tuumittiin hänen todennäköistä kohtaloaan ja paperien katoamista.
Mirkovitsh istui pöydän päässä naputtaen kärsimättömästi sormillaan nähtävästi toivoen, että nämä hedelmättömät arvailut ja otaksumat loppuisivat.
"On liian myöhäistä ajatella tuota kaikkea nyt", sanoi hän viimein nousten äkkiä kykenemättä hillitsemään kärsimättömyyttään, "pitäkäämme varmana, että Dunajevski, Volenski ja muut ovat menneitä miehiä ja että kaikkien meidän kimppuumme voi isku osua milloin tahansa, millä hetkellä tahansa, ja siirtykäämme ajattelemaan kuinka jumalallista iloa meille tuottaa kostaminen".
"Mirkovitsh, olette oikeassa", sanoi eräs komitean jäsen, "minä puolestani olin eräs niistä, joka tahdoin saavuttaa suuria tarkoitusperiä maltillisilla keinoilla. Minä huomaan nyt, että meidän olisi ollut viisaampaa kuunnella ensin teidän tepsiviä neuvojanne. Olisimme pelastaneet arvossapidetyn toverimme Volenskin Dunajevskin kohtalosta, jota emme voineet välttää. Tänäänkään hänestä ei ole kuulunut mitään tietoja, vaikka on kulunut kymmenen päivää, kun hän lähti luotamme. Hän on joko kuollut tai vankilassa. Ehdotan, että tuomio julistetaan meidän vangillemme, sillä varsin pian se tulee Volenskinkin osaksi."