"Minä en halua taittaa Lavrovskin päästä hius karvaakaan", sanoi tsaarin poika kiivaasti, "hän teki voitavansa, etten olisi rientänyt tähän mielettömään seikkailuun. Hän ei voinut tehdä muuta."
"Hänen olisi pitänyt ilmoittaa meille heti", sanoi poliisipäällikkö harmistuneena, "olisimme ehkä saaneet roistot kiinni".
"Ja luultavasti minut olisi löydetty kuolleena miehenä, ei, ei, hyvä
Krapotkin, hän toimi parhaansa mukaan. Hän luuli, että minä olin mennyt
nuoren miehen seikkailuretkelle, ja hän tahtoi säästää kunniaani.
Lavrovskia ei ole moitittava."
"Epäilemättä teidän keisarillisella korkeudellanne on valta torjua epäsuosio kreivi Lavrovskista. Samalla minä ja mieheni olemme valmiit seuraamaan teidän keisarillista korkeuttanne Pietariin."
"Niinkuin koulupoikaa, joka on jäänyt pois koulusta. No hyvä! Olen iloinen voidessani jättää tämän kaupungin epämiellyttävine seuroineen. Lähdemme kotiin tänä iltana."
Ja Nikolai Aleksandrovitsh, joka oli väsynyt ja lamaantunut, lähetti poliisipäällikön luotaan hymyillen ja kumartaen.
Seikkailu oli ollut kummallinen, ja hän ihmetteli, saisiko hän milloinkaan kuulla totuudenmukaista selitystä siihen tai tulisivatko milloinkaan ne, jotka olivat niin rohkeasti sen suunnitelleet, poliisin kynsiin.
Se olisi hyvin epätodennäköistä; sekä perintöruhtinas että ovela Krapotkinkin tajusivat sen, kun he nopeasti matkustivat Pietaria kohti ja miettivät keinoja, joiden avulla lurjukset vangittaisiin.
Tsaarin poika ei milloinkaan ollut edes nähnyt ryöstäjiään. Vain Maria Stefanovnan hän oli nähnyt koko vankina olonsa aikana, mutta hänen kasvoistaan hän oli nähnyt vain vilauksen vaunuissa tuona vaiherikkaana yönä, kun tämä oli ollut puettu odaliskiksi, ja sitten hän oli nähnyt pari musikkaa, jotka tuntuivat olevan kuuromykkiä ja jotka olivat olleet hänen palvelijoinaan ja vartijoinaan vankeuden aikana. Oli kyllä mahdollista, että tsaarin pojan kertomuksen mukaan kyllä saataisiin joitakin vähäisiä johtolankoja, mutta Krapotkin tiesi hyvin, että mahdollisuudet jonkun jäljille pääsemiseksi pelkästään suullisen kertomuksen perusteella olivat erittäin pienet. Mitä tulee taloon tai kaupunginosaan, missä niin korkea-arvoinen vanki oli asunut ja hengittänyt enemmän kuin kaksi viikkoa, niin ei ollut mitään toiveita, että milloinkaan päästäisiin selville sen paikasta. Tsaarin poika oli aivan vieras kaupungissa, eikä hän olisi edes voinut sanoa, millä suunnalla se oli. Talon ulkopuolta hän ei ollut milloinkaan nähnyt eikä mitään sen sisältä, paitsi kahta huonetta, missä hän oli asunut.
Poliisipäällikkö puri viiksiään avuttomassa raivossaan, kun hän huomasi, kuinka suurenmoisesti koko hanke oli toteutettu ja kuinka kaiken todennäköisyyden mukaan rohkeat salaliittolaiset myös pääsisivät pakenemaan saavutettuaan niin suuren voiton onnistumalla vapauttamaan Dunajevskin ja hänen nihilistitoverinsa.