Kostoksi veljensä kuolemasta — siinä ainoa selitys, jonka hän voi keksiä, Julietten rikoksen ainoa lieventävä asianhaara.
Valasta, jonka Juliette oli vannonut isälleen, hänellä ei ollut aavistustakaan, eikä hän tietystikään ollut kuullut surullista tarinaa nuoren tuntehikkaan tytön hirvittävästä hetkestä velivainajan ja mielipuolen isän vuoteen ääressä. Hän ajatteli vain tavallista halpamaista kostoa rikkomuksen seurauksena, rikkomuksen, jonka Juliette oli ollut pahoitettu tekemään.
Kuinka hän olikaan rakastanut Juliettea!
Niin, rakastanut — sillä se oli mennyttä. Juliette oli lakannut olemasta pyhimys tai madonna, hän oli pudonnut korokkeelta niin alas, ettei Déroulède tiennyt, miten laskeutua keräämään ihanteensa jäännöksiä.
Hänen huoneensa ovella tuli Anne Mie kyynelsilmin häntä vastaan.
»Hän on mennyt», nyyhkytti nuori tyttö. »Minusta tuntuu kuin olisin murhannut hänet.»
»Mennyt? Kuka? Mihin?» uteli Déroulède kiireesti jäätävän kauhun tunteen hänen sydän juuriaan jäytäessä.
»Juliette on mennyt», vastasi Anne Mie, »nuo kauheat roistot veivät hänet.»
»Koska?»
»Heti sinun lähdettyäsi. Se mies — Merlin — löysi vähän tuhkaa ja paperipalasia hänen huoneestaan — —»