»Niin», kuiskasi Anne Mie.
Anne Mietä ei juuri haluttanut katsahtaa Déroulèdeen, jonka voimakkaat piirteet olivat käyneet kovan jäykiksi ja surkeannäköisiksi.
»Ja Julietteko salli heidän sanoa sellaista?» kysyi hän viimeinkin,
»Sallipa tietenkin. Juliette seurasi miehiä nurisematta Merlinin ilmoitettua, että hänen oli vastattava yleiselle turvallisuuskomitealle kansan edustajain kanssa ilvehtimisestä.»
»Hän saa vastata siitä hengellään», mutisi Déroulède. »Ja minunkin», lisäsi hän puoliääneen.
Anne Mie ei kuullut hänen sanojaan; hänen tunteellisen, pienen sydämensä kävi ylenmäärin sääli Juliettea ja Paulia.
»Ennenkuin he kuljettivat hänet pois», virkkoi Anne Mie asettaen laihan hennot kätensä Déroulèden käsivarrelle, »juoksin hänen luokseen sanomaan hyvästiä. Sotilaat työnsivät minut tylysti syrjään, mutta minun onnistui suudella häntä — ja silloin hän kuiskasi korvaani muutamia sanoja.»
»Niinkö? Mitkä ne olivat?»
»'Vala se oli', sanoi hän. 'Vannoin sen isälleni ja velivainajalleni.
Sanokaa hänelle’,» toisti Anne Mie hitaasti.
Vala!