Hän ymmärsi ja, voi, kuinka hän sääli Juliettea! Kuinka kauheasti olikaan Julietten raadeltu sielu parka kärsinyt hänen jalon rehellisen luontonsa kamppaillessa hirvittävän petoksen kanssa!
Hänen vilpittömyyttään, rohkeuttaan Déroulède ei ollenkaan epäillyt. Ja Julietten omallatunnolla kauhistuttava synti, joka varmaan aiheuttaa loppumatonta tuskaa!
Voi, sovitus ei vapauta häntä milloinkaan itsesyytösten taakasta!
Hän oli halunnut hengellään sovittaa petoksen Déroulèdea ja hänen omaisiaan kohtaan. Tyttö viedään tuomioistuimen eteen, joka peruuttamattomasti tuomitsee hänet. Voi, kuinka säälittävää!
Yhden ainoan hetken kiihkeä mielenkuohahdus, elinkautinen taikausko ja väärä velvollisuudentunto, ja sitten loppumaton kurjuus, kauhea vääryyden sovitus, vääryyden, jota ei voi koskaan saada tekemättömäksi.
Eikä Juliette ollut koskaan rakastanut häntä.
Siinä tosi oas, Déroulèden ainoa tunne sillä hetkellä; se jäyti häntä enemmän kuin Julietten synti ja petollisuus — enemmän kuin hänen oman ihanteensa häipyminen.
Kiihkeästi haluten hänen pelastustaan oli Juliette uhrautunut sovittamaan tuottamansa pahan.
Mutta kuitenkin olivat Déroulèden toiveet ja unelmat joutuneet karille!
Siihen hetkeen saakka, jolloin Déroulède oli auttamattomasti kadottanut Julietten, ei hän ollut milloinkaan käsittänyt, kuinka suuret hänen toiveensa olivat olleet; kuinka hän päivästä toiseen oli odottanut katsetta Julietten silmistä, sanaa hänen huuliltaan ilmoitukseksi, että hänkin — hänen saavuttamaton pyhimyksensä — laskeutuu jonakin päivänä maanpinnalle ja lahjoittaa hänelle vastarakkautensa.