»Kyllä, kyllä», kuului jokaisesta käheästä, kuivahkosta kurkusta; ja kaksitoista riutunutta kättä kohosi vaatimaan kuolemaa kansanvaltuutettu Déroulèdelle.
»'Kyllä' voitti», sanoi. Lenoir hiljaa. »Ainoa tehtävämme on päättää, kuinka parhaiten voimme täyttää aikomuksemme.»
Mielissään huomatessaan yleisen huomion kääntyneen pois hänen omista konnanteoistaan oli Merlin vähitellen vapautunut äreydestään. Hänkin laahasi viinitynnyrin tuoliksi pukkipöydän ääreen, ja siten nimettömän jakobinilaiskerhon jäsenet muodostivat lujan ryhmän, joka kaamean kauheana ja itsepintaisesti pöyhkeilevän rumana oli maalaamisen arvoinen.
»Luulen», sanoi Tinville, joka oli haluton luovuttamaan muille äärimäispuolueen johtajan paikkaa — »kansalainen Lenoir, luulen teidän voivan hankkia minulle todisteet kansanvaltuutetun syyllisyydestä.»
»Kansalainen Tinville, jos toimitan teille todisteet», vastasi hän, »ajattako yleisenä syyttäjänä asian loppuun saakka?»
»Minun velvollisuuteni on julkisesti syyttää niitä, jotka ovat tasavallan kavaltajia.»
»Entä te, kansalainen Merlin», kyseli Lenoir, »tahdotteko parhaanne mukaan auttaa tasavaltaa pääsemään petturista eroon?»
»Palvelukseni suuren vallankumouksen asioissa tunnetaan sangen hyvin —» alkoi Merlin.
»Tosiaankin, kansalainen Merlin, mutta nyt ei kaunopuheisuutta tarvita. Kaikki tiedämme, että olette pahasti erehtynyt ja että vallankumous vähät välittää niistä pojistaan, jotka ovat toimineet huonolla menestyksellä, mutta koska vielä olette oikeusministeri niin tarvitsee Ranska teitä — saadakseen muita pettureita giljotiinille.»
Hän lausui viimeisen lauseen hitaasti ja merkitsevästi viivytellen 'mutta' sanassa niinkuin toivoen sen merkityksen koko kauheuden tunkeutuvan syvälle Merlinin aivoihin.