XXI LUKU.
JAKOBINILAISPUHUJA.
Tinville yksin pysyi ääneti Lenoiren tulisen puheen aikana. Hän näytti vuorostaan äreältä. Kaivellen hampaitaan hän istua tuijotti synkästi innokkaaseen puhujaan, joka aivan ilmeisesti oli kiinnittänyt yleisön huomiota, Tinville sieti suosiota vain silloin, kun se kohdistui häneen itseensä.
»Helppo on nyt puhua, kansalainen Lenoir. Sekö on nimenne? Olette verrattain outo täällä, ettekä ole vielä todistanut tasavallalle, että voitte tehdä muutakin kuin puhua.»
»Jos kukaan ei puhu, kansalainen Tinville — sekö on nimenne?» matki
Lenoir virnistellen — »jos kukaan ei puhu, ei mitään saada aikaan.
Istutte täällä kaikin tuomitsemassa kansanvaltuutettu Merliniä
hulluudesta, ja siinä olen kanssanne yhtä mieltä, mutta —»
»Tosiaankin, kansalainen, selitä 'mutta' sanasi», virkkoi Tinville, sillä kaivostyömies oli keskeyttänyt puheensa kuin ajatuksiaan kootakseen. Hän oli laahannut viinitynnyrin pukkipöydän luo ja istui siinä hajasäärin Tinvillen ja jakobiniläisjoukon edessä. Hänen takanaan lepattava talikynttilä muodosti varjokuvan hänen kulmikkaasta, suuresta päästään fryygialaislakkeineen ja leveistä olkapäistään, joita nukkavieru villapaita ja matala alaskäännetty kaulus peittivät.
Hänellä oli pitkät, laihat kädet, joita monet päällekkäin olevat hiilitomukerrokset peittivät, ja niillä hän alituisesti teki luonnottomia liikkeitä, niinkuin olisi hän ollut tarttumaisillaan jonkun elävän olennon kurkkuun.
»Tiedämmehän kaikki, että valtuutettu Déroulède on petturi, vai mitä,» kysyi hän seurueelta yleensä.
»Tiedämme», kuului kaikkien läsnäolijain yhteinen myönnytys.
»Äänestäkäämme siis! Kyllä merkitsee kuolemaa, ei vapautusta.»