Pari kolme tulisinta innokasta äärimmäisyysmiestä oli kerääntynyt yleisen syyttäjän ja Merlinin, epäiltävien lain laatijan, ympärille.
»Kansalaiset, mitä tuumitte?» kysyi Tinville vihdoinkin hiljaa, »Tuo mies, Lenoir, näyttää minusta liian kaunopuheiselta — vai mitä?»
»Vaarallinen», julisti Merlin toisten nyökätessä myöntymyksen merkiksi.
»Mutta hänen suunnitelmansa on hyvä», tokaisi eräs.
»Ja me käytämmekin sitä hyväksemme», myönsi Tinville, »mutta jälkeenpäin —»
Hellin käsin siveli Tinville pitkää, giljotiinin muotoista pylvästä, joka oli pystyssä keskellä huonetta. Hänen kasvoillaan oli paha ilme, murhanhaluisen, villin ja kateellisen pedon ilme. Toiset nauroivat hirvittävän tyytyväisesti. Merlin murahti happamasti myönnähtäen. Hän ei tuntenut rakkautta maalaishiilenkantajaan, joka kähein äänin oli uhannut häntä.
Nyökäten toisilleen erosivat viimeisetkin isänmaanystävät yön hiljaisuuteen tyytyväisinä illan työhönsä.
Vartija kulki kierrostaan lyhty kädessä ja kaiutteli tavanmukaista huutoansa:
»Pariisin asukkaat, nukkukaa huoletta! Järjestys kaikkialla, rauha kaikkialla!»