Nuoren emäntänsä vangitsemisesta saakka oli vanhusparka ollut mielipuolisuuden partaalla, eikä Déroulède kaunopuheisuudellaan saanut häntä houkutelluksi poistumaan Pariisista ilman Juliettea.
»Jos lempikaritsani täytyy kuolla», sanoi hän sydäntäsärkevien nyyhkytysten lomassa, »ei minullakaan ole syytä elää. Ottakoot nuo roistot minutkin, jos tarvitsevat minunlaistani hyödytöntä vanhaa naista. Mutta jos lemmikkini vapautetaan, miten kävisi hänen tässä hirvittävässä kaupungissa minutta? Hän ja minä emme koskaan ole olleet erossa; hän ei tietäisi mistä kotia hakisi. Ja haluaisinpa tietää, ken keittäisi hänen ruokansa ja silittäisi hänen liinansa?»
Terve järki oli tietystikin voimaton vastustamaan jalomielistä, urhoollista lapsellisuutta. Kellään ei ollut sydäntä sanoa vanhukselle, että vallankumouksen verenhimoinen koira harvoin hellitti kynsiään, kerran saaliiseen iskettyään.
Ainoa mitä Déroulède voi tehdä, oli saattaa Pétronelle vanhaan asuntoon, josta Juliette oli lähtenyt tullakseen hänen taloonsa ja josta ei vielä oltu luovuttu. Tyyntyneenä ja virkistyneenä antautui kunnianarvoisa vanhus sen ajatuksen valtaan, että hän odotteli nuoren emäntänsä paluuta, sillä hän aivan ilostui nähdessään tutun huoneen.
Déroulède oli varustanut hänet rahalla ja tarpeellisilla tavaroilla. Déroulèden sydämen toiveet olivat vähäiset, mutta hartain niistä oli, ettei Pétronellen mitättömänä henkilönä tarvinnut kiinnittää yleisen turvallisuuskomitean huomiota.
Yön lähetessä oli hän huolehtinut arvoisan vanhuksen onnellisesta sijoittamisesta. Silloin vasta tunsi hän olevansa vapaa.
Viimeinkin saattoi hän antautua tehtävään, joka hänestä tuntui elämänsä ainoalta tarkoitukselta — Julietten löytämiseen.
— Tusina vankiloita suunnattomassa Pariisissa!
— Yli viisituhatta vankia samana iltana odottamassa oikeudenkäyntiä, tuomiota ja kuolemaa!
Luottaen valtaansa ja persoonallisuuteensa oli Déroulède ensin luullut tehtäväänsä verrattain helpoksi.