Mutta kansanvaltuutetun sallittiin itsensä etsijä hakemansa vankiloista. Hänet johdettiin Temppelitornin suuriin holvisuojiin, Palais Condén avariin tanssisaleihin, joissa tuomitut ja kuulustelua odottavat oleskelivat. Hänen sallittiin olla näkemässä julmia ilveilynäytelmiä, joilla vangit huvitteleiksen juuri ennen kuolemaansa.
Siellä näyteltiin pilakuulusteluja; matkittiin Tinvilleä, vallankumouspaikkaa ja teloittaja Samsonia ylösalaisin käännettyjen giljotiinia esittävien tuolien ääressä.
Herttuoiden ja prinssien tyttäret, vanhojen sukujen jälkeläiset näyttelivät kaameita, kamalia huvinäytelmiä. Naiset hiukset päälaelle sidottuina polvistuivat ylösalaisin asetettujen tuolien eleen ja ojensivat valkeat kaulansa kuvitellulle giljotiinille. Puheita pidettiin valeyleisölle Santerreksi tekeytyneen määrätessä valerumpujen pärryttämisellään tukahuttamaan oletetun uhrin viimeistä kaunopuheista sanatulvaa.
Voi kauhistuttavaa — kamalan ilveilyn säälittävää intohimoa ja surkeutta itse ylevän kuoleman silmien edessä!
Déroulèdea puistatti nähdessään ilveilyn, puistatti pelkkä ajatuskin, että Juliette voi löytyä noiden huolettomien, nauravien, ajattelemattomien näyttelijäin parista.
Hänen oma ihana ylpeäkasvoinen Juliettensa, jolla oli ruhtinaalliset kuningattaren liikkeet; oli tosiaankin helpotus, ettei hän ollut siellä.
»Juliette Marnyko? Tuntematon», oli viimeinen sana, jonka Déroulède hänestä kuuli.
Kukaan ei kertonut hänelle, että edustaja Merlinin jyrkimmästä määräyksestä hänet oli merkitty »vaaralliseksi» ja viety Luxembourgin palatsin äärimmäiseen sivurakennukseen muutamien muiden kanssa, jotka niinkuin hänkään eivät saaneet nähdä ketään, eivätkä puhutella ketään.
Iltakellojen soitua, kun kaikki julkiset paikat olivat suljetut yövartijan kiertoaan alkaessa tiesi Déroulède, että hänen tiedustelunsa sinä iltana oli tulokseton.
Mutta levätä hän ei voinut. Edestakaisin Pariisin kiemurtelevia katuja hän kulki melkein koko yön. Hän odotteli vain aamunkoittoa julkisesti vaatiakseen oikeutta saada tukea Juliettea.