Hänen sydämensä valtasi toivoton tuska, elämän lopun ikävöiminen. Vain yksi asia piti vireillä hänen ajatuksiaan, selvänä hänen mietteitään; Julietten pelastamisen toivo.
Päivä alkoi jo sarastaa idässä, kun hänen kävellessään pitkin virran rantaa joku äkkiä kosketti häntä käsivarteen.
»Tulkaa hökkeliini», sanoi miellyttävä, veltto ääni aivan hänen korvaansa ystävällisen käden vetäessä häntä pimeän, äänettömän virran tarkastelusta. »Hiton kehno paikka se tosin on, mutta voimmehan ainakin rauhassa jutella siellä.»
Heräten mietiskelystään kohautti Déroulède päätään ja näki ystävänsä sir Percy Blakeneyn seisovan aivan vierellään. Pitkänä, sävyisänä ja hyvin puettuna näytti hän jo pelkällä esiintymisellään karkoittavan sairaalloisen ilmapiirin, joka Déroulèden toimeliasta mieltä alkoi painostaa.
Déroulède seurasi häntä varsin auliisti vanhan Pariisin eksyttävien sokkeloiden kautta Des Arts-kadulle, kunnes sir Percy pysähtyi ulkopuolelle pientä majataloa, jonka ovi oli selko selällään.
»Isäntäni ei menetä mitään suosiessaan maantierosvoja, ja varkaita», selitti englantilainen ohjatessaan ystäväänsä kapeasta ovesta ja huojuvia portaita yläkerran pieneen huoneeseen. »Hän antaa kaikkien ovien olla selällään kenen tahansa sisäänpäästämistä varten, mutta hitto vieköön! Talon sisusta näyttää niin epämieluisalta, ettei se ketään sisään viekoittele.»
»On ihme, että te viitsitte täällä olla», huomautti Déroulède hieman hymyillen verratessaan ystävänsä huoliteltua muotoa ja ympäristön likaisen harmaata väriä.
Sir Percy istutti tukevan vartalonsa narisevalle tilavalle tuolille, oikaisi pitkät säärensä ja sanoi hiljaisella äänellä:
»Asustan tässä kehnossa luolassa ainoastaan siihen saakka, kunnes saan teidät laahattua tästä kuoleman kaupungista.»
Déroulède pudisti päätään.