»Yhäkö?» Katse, äänenpaino, toivoton intohimon tuska ilmaisi yhdellä sanalla kaiken, mitä sir Percy Blakeney halusi tietää.
»Ja kuitenkin hän kavalsi teidät?» uskalsi hän koetteeksi.
»Ja hyvittääkseen rikoksensa — valan, huomatkaa ystäväni, isälleen vannomansa — hän oli valmis antamaan henkensäkin puolestani.»
»Ja te olette valmis antamaan anteeksi?»
»Ymmärtäminen on anteeksiantoa», sanoi Déroulède vaatimattomasti, »ja minä rakastan häntä.»
»Madonnaanne», hymyili Blakeney lempeän ivallisesti.
»En, naista — rakastan häntä kaikkine heikkouksineen, kaikkine synteineen! voittaakseni hänet antaisin sieluni ja pelastaakseni hänet antaisin henkenikin.»
»Entä hän?»
»Hän ei rakasta minua — olisiko hän muutoin kavaltanut minut?»
Hän istui pöydän ääressä ja peitti päänsä käsiinsä. Hänen rakkain ystävänsäkään ei saanut nähdä, kuinka paljon hän oli kärsinyt, kuinka syvästi hänen rakkauttaan oli haavoitettu.