Sir Percy ei virkkanut sanaakaan, omituinen, miellyttävä hymy vain piileskeli hänen herkissä suupielissään. Hänen mieleensä vilahti kuva ihanasta Margueritesta, joka oli niin paljon rakastanut ja kuitenkin niin kovasti tehnyt hänelle vääryyttä, ja katsoen ystäväänsä ajatteli hän, että Déroulèdekin oppii pian tuntemaan ristiriitaisuudet, jotka alituiseen taistelevat ihmissydämen sisimmissä sopukoissa.
Hänen eleensä ilmaisivat hänen haluavan lisätä jotain vakavan tärkeätä, sitten näytti hän muuttavan mieltään ja kohauttavan olkaansa kuin sanoakseen.
»Aika ja sattuma huolehtikoot keinoista.»
Katsahtaessaan taas ylös näki Déroulède sir Percyn istuvan tyynesti nojatuolissaan aivan ilmeettömin kasvoin.
»Ystäväni, nyt tiedätte kuinka paljon rakastan häntä», sanoi Déroulède heti liikutuksensa voitettuaan, »Tahtoisitteko siis pitää hänestä huolta ja pelastaa hänet minun tähteni, kun minut on tuomittu?»
Outo, arvoituksellinen hymy valaisi äkkiä sir Percyn vakavat kasvot.
»Pelastaa hänet? Luuletteko minun tai Tulipunaisen neilikan voivan hallita yliluonnollisia voimia?»
»Luulen teidän», vastasi Déroulède vakavasti.
Taaskin oli sir Percy ilmaisemaisillaan jotain erikoisen tärkeää ystävälleen, mutta kuitenkin hän vielä kerran voitti itsensä. Tulipunainen neilikka oli ennen kaikkea kaukonäköinen ja käytännöllinen, toiminnan eikä mielijohteiden mies. Hänen ystävänsä hehkuvat silmät, hermostuneet, kuumeiset liikkeet eivät osoittaneet, hänen olevan sellaisessa tilassa, että hänelle olisi voinut uskoa suunnitelmia, joiden onnistuminen riippui hiuskarvan varassa.
Siksi sir Percy vain hymyili ja sanoi hiljaa: