»Hyvä, koetan parastani.»
XXIII LUKU.
OIKEUS.
Oli ollut tavattoman kiire päivä.
Kolmekymmentäviisi vankia haastettuna yleisen turvallisuuskomitean kuulusteltavaksi viime kuluneina kahdeksana tuntina, keskimäärin runsaasti neljä tunnissa; kahdessatoista ja puolessa minuutissa lähetettiin elämää ja terveyttä uhkuva ihmisolento ratkaisemaan suurta arvoitusta, joka on kätkössä Tuonelanjoen toisella puolella.
Yleinen syyttäjä, kansanvaltuutettu Foucquier-Tinville oli voittanut itsensä. Hän näytti väsymättömältä.
Kutakin kolmeakymmentäviittä vankia oli syytetty tasavallan kavaltamisesta, osallisuudesta salaliittoon vihollisten kanssa. Kaikista heistä vaadittiin kumoamattomia petollisuustodisteita yleiselle turvallisuuskomitealle annettaviksi. Joskus ulkomailla olevalle ystävälle lähetetty kirje, joka oli siepattu rajalla; tuomitseva sana äärimäismielisten toimista; kauhunilmaus, joka oli lausuttu verilöylyn johdosta vallankumoustorilla, jossa giljotiini alituiseen vinkui — siinä kumoamattomia todisteita; tai muissa tapauksissa pistooli tai vanha perhemiekka, joka oli anastettu rauhallisen kansalaisen kodista, paljastettiin kumoamattomana todisteena vangin tasavallan vastaisista sotaisista taipumuksista. Voi, eihän se ollut vaikeata!
Kolmestakymmenestäviidestä syytöksestä oli Foucquier-Tinville päässyt varmuuteen kolmessakymmenessä tapauksessa.
Eipä ihme, että ystävät sanoivat hänen voittaneen itsensä. Oli tosiaankin ollut mainehikas päivä, ja yhtä paljon tyytyväisyyden kuin kuumuudenkin hehku sai yleisen syyttäjän pyyhiskelemään korkeaa, luisevaa päälakeaan, ennenkuin hän keskeytti istunnon rientääkseen kaivatulle virkistyshetkelle.
Päivän työ ei ollut vielä päättynyt.