Melu ja hälinä kävi yhä voimakkaammaksi. Jos Tinvillen ja Merlinin halu oli ollut roskajoukon raivostuttaminen, olivat he onnistuneet yli odotuksensa. Pariisin väestön raain ja epäinhimillisin puoli nousi pinnalle hurjana, raivoisana kostonhaluna.
Joukko ryntäsi penkeiltä toistensa pään päällitse, ja maahan kaatuneiden lasten yli he ryntäsivät käydäkseen käsiksi häneen, entiseen suosikkiinsa ja hänen kalpeakasvoiseen rakastajattareensa repiäkseen heidät kappaleiksi, lyödäkseen heitä ja puhkoakseen heiltä silmät. He murisivat kuin villipedot, naiset kirkuivat, lapset huusivat, ja paikalle kiirehtivillä kansalliskaartilaisilla oli paljon työtä pidättäessään vihan aaltojen vyörymistä.
Jos yksikään heistä olisi riistäytynyt heihin ojennetun kiväärisulun läpi olisi Déroulèden ja Julietten käynyt huonosti.
Presidentti soitti kiivaasti kelloa, ja hänen kiihkosta värisevä äänensä kuului pari kertaa yli melun.
»Tyhjentäkää sali! Tyhjentäkää sali!» Mutta ihmiset kieltäytyivät lähtemästä.
»Hirteen kavaltajat! Kuolema Déroulèdelle! Hirteen ylhäisö.»
Sankimmasta joukosta kohosi yli muiden kansalaisen Lenoirin tukeva pää ja leveät hartiat.
Ensin näytti kuin hän olisi tahtonut kiihottaa roskajoukon raivoa. Hänen viiltävä äänensä ja leveä maalaismurteensa kuuluivat selvästi hänen kovalla äänellä herjauksia syytetylle huutaessaan.
Mutta määrätyllä hetkellä, kun meteli oli kiihtyneimmillään, kun kansalliskaartilaiset huomasivat kivääriensä taipuvan ihmissakaalien eteenpäin rynnätessä, muutti Lenoir menettelytapaansa.
»Se on typerää», huusi hän raikuvalla äänellä. »Pääsemme paremmin pettureiden kimppuun, kun saamme heidät ulos. Kansalaiset, mitä sanotte? Jätämmekö tuomarit tänne lopettamaan ilveilyn, ja järjestämmekö itse jatkon 'Keltaisen tiikerin' ulkopuolelle?»