Juliette myöskin tiesi, että Déroulède oli antanut anteeksi — ei, että hänellä ei ollut anteeksiannettavaa — sillä rakkaus on suloinen ja lempeä eikä tuomitse. Rakkaus on rakkautta — ehjää, luottavaista, kiihkeätä. Rakkaus on pelkkää ymmärtämistä ja täydellistä rauhaa.
Ja he seurasivat suojelusvartiostoa, mihin sillä vain oli aikomus viedä heidät.
Ilman päämäärää harhaili heidän katseensa eroittaen vain aution Pariisin sumuiset kadut. He olivat kääntyneet virralta ja kulkivat Arts-kadulle. Aivan lähellä oikealla oli synkännäköinen majatalo »La Cruche Cassée», jossa sir Percy Blakeney asui. Lähestyessään paikkaa alkoi Déroulède tuumia, mitä hänen englantilainen ystävänsä sillä hetkellä toimi.
Mutta Tulipunaisen neilikan kekseliäisyys ei ollut kylliksi kahden huomatun vangin Pariisista toimittamiseksi sinä päivänä. Vaikkapa —
»Seis!»
Komennussana kuului raikuvasti ja selvästi sateen puhdistamassa ilmassa.
Déroulède kohotti päätään kuunnellakseen. Hänen herkkä korvansa eroitti komennussanassa oudon selittämättömän vivahduksen.
Seurue oli kuitenkin pysähtynyt, ja jotakin raksahti niinkuin kiväärejä ja pyssyjä olisi ojennettu ampuma-asentoon.
Se tapahtui muutamassa silmänräpäyksessä. Heti senjälkeen kajahti äänekäs huuto:
»Tulkaa tänne, Déroulède, minä olen Tulipunainen neilikka!»