Juliette ja Déroulède tuumivat mihin heitä vietiin; ehkäpä johonkin muuhun vankilaan kansan vihan välttämiseksi. He olivat tyytyväisiä ajatellessaan vapautuvansa raivoavien petojen kynsistä.
Muusta he eivät vähääkään välittäneet.
Kumpikin tunsi jo kuolon varjon liitelevän päänsä päällä. Elon viimeinen hetki oli koittanut, ja se oli tavannut heidät vieretysten.
Miia pelko ja katumus, suru ja ilo eivät voineet toimittaa, sen suoritti suuri ja mahdoton varjo yhdessä tuokiossa.
Katsoen rohkeasti kuolemaa vasten silmiä ojensi Juliette kätensä etsien rakastettunsa kättä.
He eivät vaihtaneet sanaakaan, ei edes hiiskahdusta kuulunut heidän huuliltaan.
Epäitsekkään intohimonsa erehtymättömällä vaistolla ymmärsi Déroulède kaiken, mitä pieni käsi tahtoi hänelle ilmaista.
Tuokiossa unohtui kaikki muu paitsi kosketuksen riemu. Kuolema tai kuolemanpelko oli hävinnyt. Elämä oli ihana ja kahdessa ihmissielussa vallitsi pelkkä rauha, melkeinpä täydellinen onni.
Kädenpuristuksella olivat he etsineet ja löytäneet toistensa sydämet. Mitä merkitsi väkijoukon kirkuminen tai likaisen maailman melu ja hälinä? He olivat löytäneet toisensa ja käsi kädessä ja olka olkaa vasten he lähtivät vaeltamaan unelmiensa maihin. Siellä ei ollut epäilystä, petosta eikä mitään anteeksiannettavaa.
Déroulède ei enää sanonut: »Hän ei rakasta minua — olisiko hän muutoin pettänyt minut?» Hän tunsi tytön käden luottavan puristuksen ja tiesi, että kaikkine vikoineen, suurine rikkomuksineen ja kestävine suruineen Julietten naissydän, taivaan verraton aarre, kuului todellakin hänelle.