He työntäytyivät ja tuuppelivat edellään liejussa kulkijoita, ja joukon seuraamana he lauloivat ja kirkuivat kovemmin kuin muut. Itse väkijoukkohan olikin heidän paras turvansa ja suojamuurinsa.
Yhtä hyvin olisi voinut etsiä neulaa heinäruosta kuin kahta pakolaisvankia kiihkoisan hurjasti tungeksivasta väkijoukosta.
Iso avonainen tori Temppelitornin edustalla näytti suurelta, kuohuvalta ja mustalta ihmiskasalta.
Melkein sysimusta pimeys vallitsi, maa oli suon tapaista, jota peitti monen tuuman vahvuinen savilieju takertuen kaikkeen. Muutamat vankilan seiniin ja pylväistöön kiinnitetyt lamput eivät ollenkaan valaisseet toria.
Kun pieni joukkue, johon kuului kolme englantilaista ja Déroulède, pidellen Juliettea kädestä saapui aukealle paikalle, kuulivat he kalalokin vihlovaa kirkumista kolmasti toistettuna, ja sortunut ääni karjui pimeässä:
»Kunniani kautta, enpä usko vankien enää olevan Temppelitornissa!
Ystävät, kansalaiset, luulenpa että meitä on petkutettu taaskin!»
Huudahdus lausuttiin oudolla, selittämättömällä tavalla, joka ei muistuttanut mitään Ranskan murretta, mutta se kuului kumminkin kovemmin kuin korvia vihlova melu; se tunkeutui väkijoukon viinantylsyttämiin aivoihin, sillä puhe vastaanotettiin uudistetuilla, hurjilla vihahuudahduksilla.
Suuren, elävän, kuohuvan massan tavoin painautui väkijoukko suunnatonta, synkkää vankilaa kohden. Tuupellen työnnellen, kiljuen, naiset kirkuen ja miehet kiroten — näytti kuin pelottava päivä — heinäkuun 14:s — olisi saanut verisen vastineensa sinä yönä, kuin Temppelitorni olisi ollut määrätty saamaan Bastillen kohtalon osakseen.
Totellen johtajansa määräystä jäi kolme englantilaista pahimpaan tungokseen; yhdessä Déroulèden kanssa onnistui heidän muodostaa luja valli Julietten ympärille ja siten tehokkaasti suojella häntä kovilta sysäyksiltä.
Oikealla, Ménilmontant'in suunnalta kuuluva kalalokin kirkuna antoi heille aika ajoin voimaa ja rohkeutta.