»Kutusululle, katusululle!» kuului lammasmainen kaiku joukosta.
Pieni pakolaisryhmä ystävineen liittyi yhä lujemmin yhteen.
Vihdoinkin he ymmärsivät.
»Meidän on huolehdittava, että väkijoukko tekee mitä tahdomme», oli
Tulipunainen neilikka sanonut.
Hän halusi sen kuljettavan Tulipunaisen neilikan ja hänen ystävänsä
Pariisista, ja jumaliste, hän näytti toiveissaan onnistuvankin!
Julietten sydän sykki niin, että se oli tukahuttaa hänet; hänen vahva pieni kätösensä tarttui Déroulèden käteen hurjan voimakkaasti ja mielettömästi riemuiten.
Lähinnä sitä miestä, jolle hän oli antanut rakkautensa ja sydämensä, ihaili ja kunnioitti Juliette kuuluisaa ja jaloa seikkailijaa, ylhäissyntyistä hienoa keikaria, joka likaisin kasvoin ja siivottomiin vaatteisiin puettuna näytteli loistavinta osaa, mitä milloinkaan näyttämöllä on esitetty.
»Katusululle — katusululle!»
Niinkuin villi hevoslauma, jota paimenen ruoska ajaa, alkoi roskajoukko hajota kaikille suunnille. Tietämättä mitä halusi, tietämättä mitä toivoi löytävänsä, puolittain unohtaen vihansa syyt ja esineen ryntäsi se voimakkaasti suurkaupungin porteille, joista vankien otaksuttiin paenneen.
Kolme englantilaista ja Déroulède, joiden huostassa Juliette oli hyvässä turvassa, eivät vielä liittyneet yleiseen ryntäykseen. Torilla oli viedä sankka parvi väkeä, ja sinne johtavat kadut olivat hyvin kapeat. Niillä rynnäten, kiirehtien ja vyöryen kuin pyörremyrskystä lähtenyt ryöppy syöksyi kansanpaljous päätä pahkaa katusulkuja kohden.