Turbigon katua Béllevillen portille, Filles'n ja Chemin Vert'in katuja Popincourtiin he juoksivat kaataen toisensa kumoon, sysäten heikot syrjään, polkien muutamat jalkoihinsa. Kaikki olivat sivistymättömiä, raakoja olentoja, moisiin hurjiin metodeihin tottuneita, valmiita nousemaan pystyyn montakin kertaa kaaduttuaan, sillä liejuhan oli vain pehmeän liukasta, ja poljeksijat olivat paljasjaloin.
Öiset olennot ryntäsivät pimeältä torilta vieläkin pimeämmille kaduille.
Eteenpäin he juoksivat — yhä eteenpäin, milloin sankkana, kuohuvana kasana, milloin irrallisina, hajanaisina ryhminä — toiset pohjoiseen tai etelään, toiset itään tai länteen.
Pieni joukkue juoksi rohkeasti itäänpäin Vallankumouskatua seuraten johtajansa kutsua. Siellä oli väkeä sankasti; Ménilmontant'in vallitukset olivat aivan lähellä, ja niiden takana oli Père Lachaisen hautausmaa. Se oli Temppelitornin vankilan lähin portti, ja roskajoukko halusi olla valmiina eikä tahtonut kuluttaa liiaksi aikaa juoksentelemiseen mutaisilla kaduilla, joilla kastumisen ja vilustumisen vaara oli tarjolla. Se halusi uudistaa heinäkuun 14:nnen loistavat urotyöt ja vallata Pariisin muurit tahdon eikä aseiden voimalla.
Eteenpäin ryntäävän roskaväen hillittömässä joukossa Juliette keskellään pysytteli neljä miestä vain pelkkinä yksilöinä, joita kukaan ei uhmaillut.
Neljännestunnissa saavuttiin Ménilmontant'ille.
Kaupungin suuria portteja vartioivat tarkasti kaartilaisosastot upseeriensa johdolla — enintään kaksikymmentä miestä kussakin — mutta mitä se oli moista tungosta vastaan?
Olisiko kukaan uneksinut Pariisin valtaamista sisäpuolelta tapahtuvalla rynnäköllä?
Jokaisella pohjoiseen ja itään vievällä kaupunginportilla oli neljä- tai viisituhathenkinen roskajoukko, jolla ei ollut aavistustakaan mitä se tahtoi. Kaikki olivat unohtaneet minkätähden he ryntäsivät niin sokeasti, niin mielettömästi lähimmälle katusululle.
Mutta kaikki tiesivät, että he tahtoivat päästä katusulusta eteenpäin, tahtoivat hyökätä sotilaiden kimppuun ja iskeä kaartin kapteenin maahan.