Tuulen nostattaman suunnattoman aallon tavoin mursi väkijoukko muistorikkaana Fructidorin yönä sotilasketjun, joka turhaan yritti pidättää sitä. Naiset ja miehet viinan ja riemun huumaamina huusivat: »Heinäkuun 14:s päivä.» Ja kirouksin ja uhkauksin se vaati, portit auki.
Ranskan kansa tahtoi saada tahtonsa perille.
Eikö se ollut maan yliherra ja hallitsija, suuren, ihanan ja mielettömän valtakunnan kohtalon yliherra?
Kansalliskaarti oli voimaton, komentajaupseeri voi tehdä vain vähän vastarintaa.
Tarkoitukseton tuli, joka pimeässä ja rankkasateessa sai varsin vähän tuhoa aikaan, raivostutti vain yhä enemmän roskajoukkoa.
Tihusade oli muuttunut tulvaksi, oikeaksi kesäiseksi rankkasateeksi. Silloin tällöin kuului kaukaa ukkosen jyrähdys, ja salama välähteli lakkaamatta valaisten kaamealla, oikullisella valollaan kuohuvaa joukkoa, noita likaisia kasvoja, joita vapauslakit koristivat, ja noitia muistuttavia naisia, märät hiukset hajallaan ja laihat käsivarret uhkaavina.
Puolessa tunnissa oli Pariisin väestö omien porttiensa ulkopuolella.
Voitto oli täydellinen. Vartiosto ei vastustanut, upseeri antautui; suuri ja mahtava roskajoukko sai tahtonsa täytetyksi.
Riemuiten se parveili linnoituksille ja rajattomille alueille, jotka se oli valloittanut tahtonsa voimalla.
Mutta rankkasadetta jatkui, ja voiton mukana tuli kyllästyminen — kyllästyminen märkään ihoon, mutaisiin jalkoihin, väsyneisiin, raukeisiin jäseniin ja alituisesta huutamisesta kuivettuneisiin kurkkuihin.