Pariisi 1793.
VÄKIVALTA.
Olisi ollut vaikea sanoa, minkätähden kansalainen Déroulède oli niin suosittu kuin hän oli. Vielä vaikeampaa olisi ollut esittää syitä, miksi hän säilyi syytöksiltä, joita tehtiin kymmenittäin päivässä milloin maltillisia girondilaisia, milloin kiihkoisia vuorelaisia vastaan, kunnes koko Ranska oli tullut jättiläisvankilaksi, jolla oli loppumattomasti ruokaa giljotiinille.
Mutta Déroulède säilyi vahingoittumattomana. Eipä edes Merlinin epäiltyjen lakikaan ollut vielä saanut häntä syytetyksi. Kun Marat'n murha saattoi kokonaisen polttouhrisaaliin giljotiinille — alkaen Adam Luxista, joka aikoi pystyttää Charlotte Cordayn kunniaksi muistopatsaan kirjoituksineen: »Brutusta suurempi», Chalier'hen saakka, joka olisi antanut julkisesti piinata Charlotte Cordayta ja polttaa hänet roviolla hänen rikoksestaan — vaikeni Déroulède yksin, ja hänen sallittiin jatkaa vaitioloaan.
Oli kuohuvan vallankumouksen riehuvin aika. Aamuisin kenkään ei tiennyt, oliko hänen päänsä vielä illalla omilla hartioilla vai kohottiko johtaja, kansalainen Samson sen Pariisin sansculottien nähtäväksi. [Sansculottes (sankylot) ilman polvihousuja. Kuuluivat kuningasvallan vastustajiin. Suoment. huom.]
Déroulèden sallittiin kuitenkin kulkea omia teitään. Hänestä oli Marat' kerran sanonut: »Hän ei ole vaarallinen.» Lause oli painunut ihmisten mieliin. Kansalliskonventin piirissä pidettiin Marat’ta yhä päällikkönä, hänen omien vakaumustensa marttyyrinä, vakaumusten, jotka tavoittelivat äärimäisyyksiä, saastaa ja likaa, ihmisen alentamista alhaisimmaksi olennoksi. Hänen lauseitaan yhä vain pidettiin arvossa, eivät edes girondilaisetkaan uskaltaneet hyökätä hänen muistonsa kimppuun. Marat' oli kuoltuaan mahtavampi kuin koskaan eläessään.
Hän oli sanonut, ettei Déroulède ollut vaarallinen. Hän ei ollut vaarallinen tasavaltaisuudelle, vapaudelle, tasa-arvoisuuteen kehittymiselle, vanhojen perintätapojen riistämiselle etkä entisaikojen vaatimusten tuhoamiselle.
Déroulède oli kerran ollut hyvin rikas. Hän oli kyllin varovainen luopuessaan jo hyvissä ajoin siitä, joka häneltä myöhemmin olisi epäilemättä riistetty.
Hän luovutti osuutensa mielellään aikana, jolloin Ranska kipeästi tarvitsi varoja ja jolloin se ei ollut vielä oppinut itseään auttamaan.
Ranska ei ollut unohtanut, että näkymätön muuri ympäröi Déroulèden pitäen hänen vihollisensa loitolla. Vihollisia ei ollut paljon, mutta kuitenkin niitä oli. Kansalliskonventti luotti häneen. Hän ei ollut heille vaarallinen. Kansa, piti häntä joukkoonsa kuuluvana, sillä lahjoittelihan hän, kun hänellä vain oli lahjoittamista. Kuka voi oikein arvioida kaikista pettävimmän: kansansuosion.