Tytön siro, valkoinen kaula, puhdas iho, olkapäiden ja rinnan hienostuneet viivat näyttivät herättäneen hurjissa olennoissa hirveän vihanhimon, jonka nälkä ja siivottomuus olivat eläimelliseksi saattaneet.
Näytti kuin he olisivat keskenään kilpailleet sanoista, jotka enin olisivat kyenneet loukkaamaan tytön pieniä ylimyskorvia.
Nuori tyttö ryömi ovea kohti tukkien korviaan käsillä säästyäkseen kuulemasta kauheita ääniä. Hän ei näyttänyt pelästyneeltä, vaan kauhistuneelta hirveästä aiheuttamastaan mielenpurkauksesta.
Yhtäkkiä muuan hurja naikkonen löi häntä suoraan vasten kasvoja kovalla likaisella nyrkillään, ja riemun remakka tervehti hirveätä tekoa kotvan aikaa.
Ainoastaan silloin näytti tyttö menettäneen malttinsa.
»Auttakaa», hän huusi ääneensä kolkuttaen jykevää ovea. »Auttakaa!
Murha! Murha! Murha! Kansalainen Déroulède, auttakaa!»
Mutta hyökkääjät tervehtivät hirmutekoa yhä vain riemuiten. Heidän raivonsa oli kohonnut jo korkeimmilleen. Ranskalaisjoukko oli valmis hillittömän vihansa tyydytykseksi jo seuraavana hetkenä vetäisemään avuttoman tytön hänen pakopaikaltaan ja laahaamaan likaan hänet, häväistysuhrin.
Mutta juuri kun kuudet petomaiset kädet tavoittivat hänen hamettaan aukeni äkkiä hänen takanaan oleva ovi. Tyttö tunsi jonkun tarttuvan kovasti hänen käsivarteensa laahaten hänet kiireesti kynnyksen suojaan.
Hän oli menettää tajuntansa juuri kärsimästään rasituksesta, jonka kauhea uhkarohkeus oli hänelle tuottanut. Hän kuuli jykevän oven sulkeutuvan karkoittaen ilkkuvan raivon ivallisen naurun ja irstaat puheet, jotka kuuluivat hänen korviinsa Danten kadotettujen kirkunan tavoin.
Hän ei saattanut nähdä pelastajaansa, sillä eteinen, johon hänet oli laahattu, oli vain himmeästi valaistu. Mutta varma ääni sanoi kiireisesti: