»Rapuista ylös, suoraan edessänne olevaan huoneeseen, äitini on siellä.
Menkää joutuin!»
Hän oli langennut polvilleen kyyristyen vasten vankkaa tammihirttä, joka kannatti kattoa, ja hän koetti ponnistaa silmiään nähdäkseen miehen, jolle hän ehkä enin sillä hetkellä oli velkaa hengestään, mutta mies seisoi selin oveen pitäen kädellään oven rivasta.
»Mitä aiotte tehdä?» kysyä mutisi tyttö.
»Estää heitä talooni murtautumasta laahatakseen teidät ulos», vastasi hän vaiteliaasta. »Pyytäisin teitä noudattamaan käskyjäni.»
Kuin kone totteli hän, nousi pystyyn ja kääntyen portaisiin päin alkoi hitaasti kiivetä matalia portaita. Hänen polvensa vapisivat koko hänen ruumiinsa värisi kauhusta hänen ajatellessaan pelottavaa pulmaa, josta hän oli juuri päässyt.
Hän ei uskaltanut katsoa taaksensa pelastajaansa. Hänen kulkiessaan pää riipuksissa mutisivat hänen huulensa puoliääneen sanoja.
Ulkona kävi huuto ja kirkuna yhä äänekkäämmäksi. Raivostuneet nyrkit takoivat kiivaasti jykevää ovea.
Portaiden yläpäässä vastustamattomasta syystä hän kääntyi katsellen eteiseen.
Hän näki Déroulèden vartaloviivan hämärässä, toinen käsi rivassa ja pää taaksepäin kääntyneenä tytön liikkeitä seuratakseen.
Julietten edessä oleva ovi oli raollaan. Hän työnsi sen auki ja astui sisään.