Samassa alaovella seisova mies avasi oven. Huutavan joukon kirkuna kuului taaskin tytön korviin. Näytti kuin se olisi ympäröinyt miehen. Tyttö olisi, halunnut tietää, mitä alhaalla tapahtui, ja häntä kummastutti, että mies yksin uskalsi kohdata kauhistuttavan väkijoukon.
Huone, johon hän oli saapunut, oli hauskan- ja iloisennäköinen sievine kirjavine verhoineen ja hienoine huonekaluineen. Nuori tyttö katsahti ylös, kun ystävällinen ääni tilavan nojatuolin pohjalta sanoi hänelle:
»Sisään, sisään, rakas lapsi, ja sulkekaa ovi! Ahdistivatko heittiöt teitä? Vähät siitä! Paul puhuu heille. Tulkaa tänne, rakas lapsi, ja istukaa. Ei ole nyt syytä pelkoon.»
Sanaa sanomatta astui nuori tyttö esiin. Hän näytti astelevan kuin unessa verhojen heilahdellessa aavemaisesti hänen ympärillään ja kirkunan ja huudon alhaalta kuin maan uumenista kuuluessa.
Vanha nainen jatkoi juttelemistaan. Hän oli tarttunut tytön käteen ja lempeästi vaati häntä istumaan matalalle rahille nojatuolin viereen. Hän puhui Paulista, sanoi jotakin Anne Miestä ja kansalliskonventista sekä pedoista ja villeistä, mutta enin hän puhui Paulista.
Ulkona oli melu hiljentynyt. Tyttö tunsi olevansa omituisen sairas ja väsynyt. Hänen päätään huimasi, huonekalut näyttivät hyppelevän hänen ympärillään. Vanha nainen tuntui katselevan häntä kuin hulmuilevan harson läpi, ja sitten — ja sitten —
Väsynyt luonto sai tahtonsa lopultakin perille; se sulki värisevän nuoren ruumiin äidilliseen syleilyynsä ja kääri polttavat aivot tajuttomuuden laupiaaseen vaippaan.
II LUKU.
KANSANVALTUUTETTU.
Herättyään tunsi nuori tyttö levon ja hyvinvoinnin miellyttävää tunnetta, ja hänellä oli runsaasti aikaa mietiskelyyn.