Kaksi vuotta myöhemmin hän oli kuullut kokonaisen kansan riemuitsevan kuninkaan murhasta. Sitten Marat'n murha, minkä teki hänen ikäisensä nuori tyttö, kalpea suurisilmäinen Charlotte, joka teki rikoksensa vakaumuksesta. »Brutusta suurempi!» olivat muutamat sanoneet hänestä. Johanna d'Arcia suurempi, sillä olihan hänet kutsuttu bretonilaisen kylän perukoilta pahan ja synnin tekoon, eikä maineeseen ja voitonriemuun.
»Brutusta suurempi!»
Juliette seurasi Charlotte Cordayn tutkimusta haltioituvan luonteensa intohimoisella kiihkolla.
Kuvitelkaamme sen vaikutusta nuoreen tyttöön, joka yhdeksän vuotta — parhaimmassa iässään — oli ikävöinyt jaloa, sydäntä täyttävää kutsumusta.
Juliette tarkasteli Charlotte Cordayta tutkimustilaisuudessa. Voittaen luonteenomaisen vastenmielisyytensä sellaisiin näytöksiin ja niitä katselemassa oleviin joukkoihin hän oli tunkeutunut kapean parvekkeen ensimäiselle riville, josta näki vallankumouksen tuomioistuinsaliin.
Hän kuuli syytöksen, Tinvillen puheen ja todistajien saliin kutsumisen.
»Tämä kaikki on tarpeetonta. Minä murhasin Marat'n!» kuuli Juliette nuoren raikkaan äänen heleänä sointuvan puheen sorinasta kirousten sadatellessa. Hän näki nuoret kauniit kasvot kirkkaina, tyyninä ja tunteettomina.
»Minä murhasin Marat'n!»
Kansanvaltuutetulle erikoisesti määrätyssä paikassa niiden joukossa, jotka edustivat maltillisia girondilaisia, istui Paul Déroulèdekin, jolle Juliette oli vannonut kostavansa samalla mitalla kuin Charlotte Corday oli kostanut Marat'lle.
Juliette katseli Déroulèdea tutkimuksen aikana miettien, tokko hänellä oli ollenkaan aavistusta itseään vaanivasta vihasta, joka Marat'takin oli yhä uhannut.