Déroulède oli hyvin tumma, melkein mustanpuhuva etelän lapsi, jolla oli ruskea puuteroimaton ja taaksepäin kammattu tukka, joten hänen paljas otsansa muistutti enemmän ylioppilasta kuin lainsäätäjää. Vakavasti hän katseli Charlotte Cordayta, ja Juliette, joka puolestaan tarkasteli Déroulèdea, huomasi tämän suunnattoman sääliväisen katseen lieventävän hänen lähekkäin olevien silmiensä muutoin niin ankaraa ilmettä.
Déroulède piti kiivaan, puolustuspuheen, joka on historiallisesti kuuluisa. Joku toinen olisi saanut maksaa, sen päällään.
Juliette ihmetteli hänen rohkeuttaan. Charlotte Cordayn puolustaminen oli yhtäkuin Marat'n kuoleman hyväksyminen — Marat'n, kansan ystävän; Marat'n, jota hänen haudallaan puhujat olivat verranneet ihmiskunnan suureen, pyhään Sovittajaan!
Déroulèden esitys ei ollut puolustus- vaan vetoamispuhe.
Kaunopuheisimman aikakauden kaunopuheisimman miehen sanat näyttivät löytävän tunteiden salatun sopukan, joka vielä piili merkillisten vihanjulistajien sydämessä.
Kaikki saapuvillaolijat kuuntelivat puhetta. »Se on kansalainen Déroulède!» kuiskasivat verenhimoiset miesmäiset naiset, jotka istuivat parvekkeella sukkaa kutoen.
Mutta muita huomautuksia ei kuulunut. Suunnattoman iso, upeasti varustettu lasten sairaala oli avattu Pariisissa juuri samana aamuna. Se oli kansalaisen Déroulèden lahja kansalle. Tietystikin oli hänellä oikeus puhua vähän, jos häntä vain halutti. Sairaalahan voi peittää sangen monet kavallukset.
Jopa hurja Mountain, Danton, Merlin ja Santerrekin kohauttivat hartioitaan. »Se on Déroulède, antakaa hänen puhua, jos häntä haluttaa. Murhattu Marat' sanoi, ettei hän ole vaarallinen.»
Juliette kuuli sen kaiken. Kutojat hänen ympärillään puhuivat ääneensä. Charlottekin melkein unohti itsensä Déroulèden puhuessa. Déroulèdella oli voimakas, hienostunut ääni, joka kaikui kovasti salissa.
Hän oli lyhyenpuoleinen, mutta leveäharteinen ja lujarakenteinen. Hänen kätensä olivat ilmehikkäät, ja ne näyttivät hoikilta ja hennoilta hienopitsisissä hiharöyhelöissä.