Charlotte Corday tuomittiin. Déroulèden kaunopuheisuus ei voinut häntä pelastaa.
Juliette lähti oikeudesta hurjasti riemuiten. Hän oli sangen nuori, joten kahden viime vuoden näytelmät, joita hän oli katsellut, eivät voineet tukahuttaa, vaan päinvastoin kiihoittaa nuoren tytön mielikuvitusta, sillä hänhän oli kokonaan jäänyt oman älynsä ja siveellisyytensä turviin.
Millaisia näytelmiä! Suuri Jumala!
Tilaisuutta vain oli odotettava! Charlotte Corday, puolisivistynyt pieni maalaistyttö ei saanut saattaa häpeään neiti de Marnya, satojen herttuoiden tyttäriä, herttuoiden, jotka olivat luoneet Ranskan, ennenkuin se oli alkanut tuhota itseään.
Mutta hän ei voinut laatia määrättyä suunnitelmaa. Pétronelle, vanha ihmisparka, hänen ainoa uskottunsa ei ollut luotu sankarittaren verestä. Juliette tunsi velvollisuuden pakoittavan itseään, ja velvollisuus parhaimmillaankaan ei ole yhtä aulis neuvonantaja kuin viha tai rakkaus.
Hänen Déroulèden talon edustalla tapahtunut seikkailunsa ei ollut edeltäkäsin suunniteltu. Yllyke ja yhteensattuma olivat olleet yhtä mieltä hänen kanssaan. Joka päivä viime kuukausien kuluessa oli hänellä ollut tapana kävellä Ecole de Médecinen katua näennäisesti tarkastellakseen Marat'n asuntoa niinkuin laiskottelijain tapa oli, mutta todenteolla hän halusikin katsella Déroulèden taloa. Kerran pari oli hän nähnyt Déroulèden tulevan kotoaan ja palaavan sinne. Kerran hän sattui näkemään sisäeteiseen ja tummaan pukuun ja lumivalkeaan kaulaliinaan puetun tytön heittävän Déroulèdelle hyvästiä ovella. Toisen kerran hän näki Déroulèden kadunkulmassa auttamassa samaa tyttöä liejuisen katukäytävän yli. Hän oli juuri tavannut tytön, joka kantoi ruokakoria. Déroulède otti sen tytöltä ja kantoi sen kotiinsa.
Kohtelias — niinkö? — ja luontaisesti nähtävästi, sillä tyttö oli hiukan viallinen, melkein kyttyräselkäinen, heikko ja epämiellyttävännäköinen. Hänen silmänsä olivat surulliset ja kasvot kalpean puristuneet.
Vaatimaton kohteliaisuuskohtaus, jonka todistajana hän oli päivää ennen ollut, sai Julietten aiheuttamaan näytöksen, joka ilman Déroulèden ajoissa tapahtuvaa sekaantumista olisi saattanut päättyä onnettomasti. Juuri Déroulèden väliintuloonhan Juliette perustakin laskelmansa. Äkkiä oli asia johtunut hänen mieleensä, ja hän oli toteuttanut mielijohteensa.
Eikö hänen isänsä ollut vakuuttanut hänelle, että Jumala oli hänelle aikanaan osoittava keinot päämääränsä saavuttamiseksi.
Nyt hän oli sen miehen luona, joka, oli murhannut hänen veljensä ja toimittanut hänen surevan isänsä, tajuttoman raivohullu raukan, raihnaisena hautaan.