»Blakeney, eikö teistä itsestännekin siinä istuminen ja muiden hurjan mielettömien järjettömyyksien tuomitseminen ole hassunkurista.»
»No niin, en haluakaan istua, seistä vain!» vastasi Blakeney naurahtaen suoristautuessaan ja ojennellessaan velttoja pitkiä jäseniään. »Ja ystäväni, sallikaa minun sanoa, ettei Punaisen neilikan liitto ole koskaan yrittänyt turhia ja että kuningattaren sieppaaminen veristen roistojen kynsistä nyt on saavuttamaton yritys.»
»Ja kumminkin aiomme koettaa.»
»Tiedän sen. Arvasin sen, sentähden tulinkin tänne. Sitävarten lähetin myöskin yleiselle turvallisuuskomitealle sen hauskan kirjelippusen, jonka allekirjoituksena oli tuo tuttu Tulipunainen neilikka.»
»Niinkö?»
»Niin, tulos on selvä. Robespierre, Danton, Tinville, Merlin ja koko se kirottu lauma on ahkerassa puuhassa etsien minua — neulaa heinäruo’sta. He koettavat saada käsiinsä minut, tosin menestyksettä, ja te voisitte — totta tosiaankin! Ehdottaisin vain, että voisitte — paeta turvallisesti Ranskasta — Untolalla ja nöyrän palvelijanne avustamana.»
»Mutta sill'aikaa he löytävät teidät eivätkä salli teidän toista kertaa pakenevan.»
»Ystäväni, jos rottakoira menettäisi malttinsa, se ei saavuttaisi rottaa. Teidän vallankumouksellinen hallituksenne on ollut minulle vihainen aina siitä asti, kun livahdin tieheni Chauvelinin käsistä. Heidän oma vimmansa sokaisee heidät, kun minä puolestani olen aivan iloinen ja kylmäverinen kuin kurkku. Ystäväni, henkeni on käynyt minulle rakkaaksi. Kanaalin tuonpuoleisella rannalla istuu eräs minua itkemässä, kun minua ei kuulu — Ei, ei, ei ole pelkoa — he eivät saavuta Tulipunaista neilikkaa tällä matkalla.»
Tapansa mukaisesti hän naureskeli iloisen miellyttävästi, ja hänen voimakkaat lujat piirteensä näyttivät lauhtuvan hänen ajatellessaan kaunista puolisoaan, joka Englannissa levotonna odotteli hänen onnellista paluutaan.
»Ja kuitenkaan ette tahdo avustaa kuningattaren pelastamista?» sanoi
Déroulède hiukan katkerasti.