»Blakeney, tehän olette aivan hullu!»
»Ystäväni, en aivan. Totisesti ei pelkkä tyhmä rohkeuteni saattanut minua taasen näyttämään tuolle pirulliselle syyttäjälle tulipunaista nimimerkkiäni. Tiesin mitä teillä hulluilla oli täällä tekeillä, sentähden saavuin Untolalla tälle puolelle nähdäkseni, voisinko leikissä olla osallisena.»
»Leikiksikö sitä sanotte?» kysyi Déroulède katkerasti.
»No miksikä minun pitäisi sitä sanoa? Hurjaksi, mielettömän järjettömäksi murhenäytelmäksikö, joka vie vain yhteen tulokseen — giljotiinille teidät kaikki?»
»Minkätähden siis tulitte?»
»Ah — ystäväni; mitä sanoisinkaan?» vastasi Blakeney jäljentämättömällä venytyksellään. »Antaakseni teidän kirotulle hallituksellenne jotain muuta ajateltavaa teidän hommatessanne omaa päätänne satimeen.»
»Mikä teidät on saanut siihen luuloon?»
»Ystäväni kolme seikkaa — saisinko tarjota teille hyppysellisen nuuskaa — enkö? — no niin!» — Ja aito keikarin miellyttävin liikkein sipaisi sir Percy hiukkasen nuuskaa puhtosesta mechliniläisestä pitsiröyhelöstään.
»Kolme seikkaa», jatkoi hän hiljalleen, »vangitun kuningattaren, jota aiotaan syyttää kuolemanrikoksesta, ranskalaisen luonteen — muutamien — ja yleensä ihmiskunnan heikkojärkisyyden tähden. Nämä kolme seikkaa saattavat minut siihen luuloon, että eräs huimapäinen tasavaltalaisjoukkue, te, rakas Déroulède, siihen luettuna ja vieläpä etunenässä, aikoo koettaa mitä typerintä, järjettömintä ja tarkoituksettominta yritystä, jota milloinkaan kirotun ranskalaisen ärtyisä mieli on suunnitellut.»
Déroulède hymyili.