Hän tunsi olevansa mitättömän pieni. Tunsi häpeävänsä iloa, jota hän oli metsässä tuntenut, häpeävänsä hyvää tuultaan ja hilpeyttään, häpeävänsä äkillisen säälin- ja ihailuntunnettaan miestä kohtaan, joka oli häntä ja hänen perhettään kovasti loukannut, jolle hän oli liian horjuva ja voimaton kostamaan.
Louvren ylevät ääriviivat näyttivät katselevan ivallisen karsaasti hänen voimattomuuttaan, hiljainen joki näytti pilkkaavan häntä ja hänen horjahtelevia aikomuksiaan. Vieressä kulkeva mies oli tehnyt vääryyttä hänelle ja hänen omaisilleen paljon enemmän kuin Bourbonit kansalle. Ranskan kansa oli kostohankkeissa, ja Jumala oli tämän viimeisen onnellisen päivän iltana osoittanut hänelle taaskin keinon hänen suuren tehtäviänsä suorittamiseen.
VI LUKU.
TULIPUNAINEN NEILIKKA.
Muutamia tunteja myöhemmin istuivat naiset, äänettöminä ja levottomina seurusteluhuoneessa.
Heti illallisen jälkeen oli talossa käynyt vieras, joka oli sulkeutunut pariksi tunniksi Paul Déroulèden kanssa tämän työhuoneeseen.
Pitkä, jotakuinkin veltonnäköinen olento hän oli istuessaan pöydän ääressä vastapäätä kansanvaltuutettua. Tuolilla hänen vieressään oli päähystimellä varustettu raskas päällystakki, joka oli tomun ja matkalla roiskuneen lian peittämä. Hän oli itse puettu vaatteisiin, jotka ilmaisivat täsmällistä makua ja täydellisintä vaatturitaitoa. Nähtävästi oli hänestä helppoa käyttää sen ajan kummallisinta kuosia — monikäänteistä, lyhytselkäistä takkia, kaksinkertaisia liivejä ja hienoja pitsilaskoksia. Päinvastoin kuin Déroulède oli hän pitkä. Hänellä oli vaalea tukka ja aika veltto ilme hyväntahtoisissa sinisissä silmissään. Hänen puheensa tuntui hiukan ulkolaiselta hänen lausuessaan ranskalaisia ääntiöitä, o:n ja a:n erikoista venyttelemistä, josta tarkka korva tunsi hänet brittiläiseksi.
Molemmat miehet juttelivat vakavasti jonkun alkaa. Pitkä englantilainen tarkasteli ystäväänsä hauskan miellyttävän hymyilyn leikkiessä hänen lujapiirteisissä suu- ja leukapielissään. Déroulède asteli levottoman innostuneena edestakaisin.
»Mutta rakas Blakeney, en voi käsittää mitenkä menettelitte Pariisiin päästäksenne», sanoi Déroulède viimeinkin asettaen levottoman kätensä ystävänsä hartioille. »Hallitus ei ole unohtanut Tulipunaista neilikkaa.»
»No niin! Huolehdin siitä!» vastasi Blakeney miellyttävästi naurahtaen.
»Lähetin omakätisen kirjeen Tinvillelle tänä aamuna.»