Kuinka omituisia olivatkaan ihmiset siihen aikaan. Paul Déroulède, tasavaltalainen, Ranskan lakiapolkevan kansan epäjumala, aikoi uskaltaa henkensä naisen tähden, jota hän oli ollut valtaistuimelta syöksemässä.
Hänen säälinsä ei vain ulottunut Pariisin roskajoukkoon, se oli tavoitellut Charlotte Cordaytakin, vaikkei se onnistunutkaan häntä pelastamaan, ja viraltapantuun kuningatar parkaankin se kohdistui. Miten lie ollutkaan, Juliette ei huomannut sillä kertaa menestymisen eikä kuoleman ilmettä Déroulèden kasvoilla.
»Ja milloin lähdette?» kysyi Juliette.
»Huomisiltana.»
Juliette ei sanonut sen enempää. Omituista kylläkin, oli surunvoittoinen tunne vallannut hänen mielensä. Epäilemättä oli kaupungin läheisyys siihen syynä. Hän saattoi jo erottaa vaimennettujen rumpujen tuttua pärinää, roskajoukon äänekästä ja kiihottunutta huutoa, sillä se seisoi Pariisin porttien luona odotellen saavansa niihin aikoihin nähdä jonkun tärkeän vangitsemisen — ehkäpä jonkun vihatun ylimyksen yrittävän paeta kansan kostavaa kättä.
He olivat saapuneet metsänreunaan, ja Julietten astellessa putoilivat hänen huomaamattaan kukkaset yksitellen hänen hervottomista käsistään.
Ensin siniset lupiinit. Niiden nupukkaat latvat olivat painavat, joten ne tippuivat maahan. Niitä seurasivat valkeat päivänkukat, jotka verhon tavoin peittivät nurmikon hänen takanaan. Keveimmät olivat punaiset unikot, joiden tahmaiset varret tarrautuivat hänen käsiinsä kauemmaksi aikaa kuin muut. Viimein hän antoi niidenkin pudota yksitellen isojen verenpisaroiden tavoin, ja välkkyen ne loistelivat hänen pitkän valkean hameensa pyyhkäistessä ne syrjään.
Déroulède oli vaipunut ajatuksiinsa eikä näyttänyt huomaavan häntä. Katusulun luona hän heräsi kuitenkin ajatuksistaan ja veti esiin passit, jotka yksin auttoivat Juliettea ja Pétronellea kaupunkiin palaamaan kenenkään huomaamatta. Itse hän kansanvaltuutettuna sai mennä ja tulla mielensä mukaan.
Juliettea puistatti, kun isot portit sulkeutuessaan kovasti kolisivat hänen takanaan. Tuntui kuin ulkopuolelle olisi jäänyt onnellisen päivän muistokin, päivän, joka hetkisen oli tuottanut tyydytystä.
Juliette ei tuntenut Pariisia tarkalleen, ja hän kummasteli missä synkkä Conciergerie sijaitsi, vankila, jossa valtaistuimensa menettänyt kuningatar vietti viimeisiä päiviään menneen ajan kiusallisissa muistoissa. Mutta kun he olivat sillalla, hän huomasi ympärillään ison kaupungin jykevät tornit: Notre Dame, La Sainte Chapellen siron tornihuipun, St. Gervais’n synkän hahmon ja historiallisesti kuuluisan ja voittamattoman ylevän Louvren, Miten pieneltä näyttikään hänen oma murhenäytelmänsä suuren, verisen näytelmän rinnalla, jonka viimeinen näytös ei ollut edes vielä alkanutkaan. Hänen oma kostonsa, valansa, ahdistuksensa, mitä olivat ne verrattuna suureen liekehtivään Nemesikseen — koston jumalattareen — joka oli pyyhkäissyt valtaistuimen, kostoon, jonka tuhannet ihmiset olivat vannoneet panevansa täytäntöön, pitkälliseen alentumiseen, kuningas- ja veljesmurhaan, hirvittäviin tapauksiin, joita saatiin yhä enemmän paljastetuiksi?