Ensiksi Blakeneyn sanat herättivät hänen sydämessään toivon johonkin muuhun kuin tuohon puoleksi keskiaikaiseen palvomiseen, johonkin heikompaan, mutta kuitenkin paljon voimakkaampaan, johonkin maallisempaan, mutta kuitenkin melkein taivaalliseen.
»Ja menemmekö siis naisten luo?» sanoi Blakeney kauan vaiettuaan, ja hänen vilkas ajatustoimintansa kuvastui vakavassa katseessa, jonka hän suuntasi ystäväänsä. »Teidän on pidettävä paperit pulpetissanne, annettava ne pyhimyksen talteen, mieluummin luotettava täydellisesti häneen kuin ei ollenkaan. Jos tulee aika, jolloin taivaaseen asti korottamanne ihanne romahtaa verraten kovasti maahan, sallikaa minun silloin olla onnenne todistajana.»
»Blakeney, yhä te vain epäilette», sanoi Déroulède huolettomasti. »Jos teillä vielä on paljon sanomista, annan nämä paperit neiti Marnyn haltuun huomiseksi.»
VIII LUKU.
ANNE MIE.
Sinä iltana, jolloin Blakeney viittaansa käärittynä käveli Ecole de Médisinen katua omaan asuntoonsa päin, tunsi hän äkkiä käden painuvan arasti hänen käsivarrelleen.
Anne Mie seisoi hänen vieressään hänen kalpeiden surullisten kasvojensa pitkään englantilaiseen tirkistellessä tumman leuan alle kiinnitetyn päähineensä laskoksista.
»Herra», sanoi hän arasti, »älkää pitäkö minua hyvin julkeana.
Tahtoisin keskustella kanssanne viitisen minuuttia — saisinko?»
Blakeney katsahti ystävällisesti omituisen kauhistuneeseen pieneen olentoon, ja hänen lujat piirteensä muuttuivat lempeämmiksi hänen nähdessään viallisen olkapää paran, nuoren suun puristuneisuuden ja yleensä tytön kovasti liikuttavan avuttomuuden, jolla on suuri vaikutus ritarillisiin mieheen.
»Todellakin, neitiseni», sanoi hän lempeästi, »te saatatte minut ylpeäksi; jos voin palvella teitä jollain tavoin, pyytäisin teitä vain käskemään minua. Mutta», lisäsi hän nähdessään Anne Mien pelästyneen katseen, »tämä katu ei taida olla sovelias keskustelupaikaksi. Koetammeko hankkia paremman?»