»Epäilinkö minä?»
»Älkää kieltäkö sitä. Kiihkoisastihan vaaditte minua polttamaan nämä paperit juuri äsken. Te sanoitte niitä tarpeettomiksi ja vaarallisiksi ja nyt —»
»Vieläkin pidän niitä tarpeettomina ja vaarallisina, ja niiden lukemisella tahtoisin vahvistaa mielipiteeni oikeaksi ja väitökseni pätevyyden!»
»Jos nyt luopuisin niistä, näyttäisi siltä kuin en luottaisi
Julietteen.»
»Hyvä Déroulède, tehän olette aivan mieletön idealisti.»
»Mitä muuta voisin olla? Olen asunut hänen kanssaan saman katon alla kolme viikkoa. Olen alkanut käsittää, millaisia pyhimykset ovat.»
»Kun opitte ymmärtämään, että epäjumalallanne on jalat savesta, vasta silloin tunnette mitä rakkaus on», sanoi Blakeney vakavasti. »Onko taivaassa asuvan pyhimyksen palvominen rakkautta, pyhimyksen, jota ette uskalla koskettaa ja joka liitelee päänne päällä kuin silmäinne editse pakeneva pilvi. Rakkaus on kahden henkilön välinen yksimielisyyden ja yhdenvertaisuuden tunne niin paheissa kuin hyveissäkin. Me miehet sanomme rakkaudeksi naisen syleilemistä, kun tunnemme, että hänkin elää ja hengittää niinkuin mekin, kärsii niinkuin mekin, ajattelee ja rakastaa sekä ennen kaikkea lankeaa syntiin kanssamme. Teidän tekopyhimyksenne, joka seisoo uuninsyvennyksessä, ei ole nainen, ellei hän ole kärsinyt, vielä vähemmin on hän nainen, ellei hän ole tehnyt syntiä. Langetkaa polvillenne epäjumalanne eteen, jos haluatte, mutta vetäkää hänet sitten omalle tasollenne — sydämenne, anoa taso, johon hänen on koskaan pyrittävä.»
Kukapa voisi tarkalleen tulkilta sitä vetovoimaa, joka virtasi tästä merellisestä miehestä hänen puhuessaan — tästä hyvin puetusta suuren inhimillisen rakkauden keikarimaisesta apostolista. Hänen oman suuren rakkautensa tositarina — rakkauden naiseen, joka oli kerran loukannut häntä kovasti — näytti hänen puhuessaan olevan selvästi piirrettynä voimakkaan uneliaissa ja iloisen ystävällisissä kasvoilta, jotka hehkuivat rakkautta hänen ajatellessaan puolisoaan.
Déroulède tunsi vetovoiman, ja sentähden hän ei loukkaantunut hienosta huomautuksesta, mikä koski hänen tyytyväisin mielin palvomaansa pyhimystä.
Uneksijana ja idealistina pysyi hän suurten yhteiskunnallisten kysymysten lumoissa, kysymysten, jotka olivat syynä koko maan nousuun. Hän ei ollut vielä saanut aikaa opetellakseen suloista oppia, jonka luonto valituilleen antaa — suuren, todellisen, inhimillisen ja tulisen rakkauden oppia. Juliette edusti hänestä sillä hetkelle hänen ihanteellisten unelmiensa täydellistä henkilöitymistä. Juliette oli hänen mielestään niin paljon yläpuolella häntä itseään, että hän tuskin olisi kärsinyt, jos Juliette olisi osoittautunut saavuttamattomaksi. Se oli entisaikojen lujamielisyyttä.