»Kyllä mies toista miestä aina kuuntelee.»
»Paitsi yhdessä asiassa — joka koskee hänen rakastamaansa naista.»
Hän sanoi sen hyvin lempeästi, mutta sangen varmasti. Sydämensä pohjasta sääli Blakeney viallista hentoa tyttö parkaa, joka oli tuomittu näkemään sydäntäsärkevää murhenäytelmää — hänen oman onnensa katoamista, onnen, jota hän oli tuskin uskaltanut toivoakaan. Mutta Blakeney tunsi, että ystävällisin teko sillä hetkellä oli koko totuuden ilmaiseminen. Hän tiesi, että Paul Déroulèden sydän sykki kokonaan Juliette de Marnylle. Anne Mien tavoin epäili Blakeneykin vaistomaisesti kaunista tyttöä ja hänen omituisen hiljaista käytöstänsä, mutta päinvastoin kuin kyttyräselkä parka hän tiesi, ettei mikään Julietten rikos kyennyt tempaisemaan häntä Déroulèden sydämestä. Ja vaikka Juliette olisi huomattukin teeskentelijäksi jopa petturiksikin, olisi hän kumminkin säilyttänyt paikkansa Déroulèden sydämen sisimmässä, jossa kukaan muu ei ollut koskaan löytävä sijaansa.
»Te siis luulette Déroulèden rakastavan häntä?» kysyi Anne Mie viimeinkin.
»Olen varma siitä.»
»Entä hän?»
»Sitä en tiedä. Luottaisin paremmin teidän — naisen — vaistoon kuin omaani.»
»Hän on petollinen, sanon sen, ja miettii vain miten saisi Paulin kavalletuksi.»
»Siis meidän ainoa tehtävämme on vain odottaa.»
»Odottaa —?»