»Sentähdenkö, että hän rakastaa Paulia?» keskeytti Anne Mie kiivaasti. »Ei, ei, hän ei rakasta — ei ainakaan — Voi, toisinaan en tiedä! Hänen silmänsä loistavat Paulin lähestyessä, ja hän on hajamielinen hänen poistuessaan. Hän pukeutuu aina kauan, kun odotamme Paulia kotiin päivälliselle», lisäsi hän typerästi. »Mutta — jos se on rakkautta, on se omituisen epänaisellista; sellainen rakkaus ei ole Paulin hyväksi —»
»Minkätähden niin ajattelette?»
»En tiedä», sanoi tyttö yksinkertaisesti, »Eiköhän se ole vaistomaista?»
»Pahoin pelkään, ettei vaistonne aivan erehdy tässä asiassa.»
»Miksi?»
»Sillä oma rakkautenne Paul Déroulèdeen on sokaissut teidät — Voi, neitiseni, suokaa anteeksi! Te enkä minä pyysitte keskustelua, ja nyt luulen loukanneeni teitä. Kuitenkin toivoisin teidän tietävän, että myötätunnolla ajattelen teitä ja että haluaisin teitä palvella, jos vain voisin.»
»Herra, aioin pyytää teidän apuanne.»
»Pyytäisin teitä vain antamaan minulle käskynne.»
»Olettehan Paulin ystävä — vakuuttakaa hänelle, että tuo nainen hänen kodissaan alati uhkaa hänen henkeään ja vapauttaan.»
»Hän ei kallistaisi korviansa puheelleni.»