»Anne Mie!» huudahti hän niin mielissään, että nuori tyttö sykkivin sydämin pysähtyi hetkeksi portaiden yläpäähän ikäänkuin toivoen uudelleen kuulevansa huudahduksen ja tuntien, että Déroulède todellakin ilostui hänen näkemisestään ja että hän oli ollut levoton hänen pitkällisestä poissaolostaan.
»Olenko syypää levottomuuteesi?» kysyi Anne Mie vihdoinkin.
»Levottomuuteeni!» huudahti hän. »Pienoiseni, tuskinpa voin sanoa eläneeni viime hetkinä huomattuani sinun lähteneen niin myöhään ulos, vieläpä ypöyksin.»
»Mistä sen tiesit?»
»Neiti de Marny naputti ovelleni tunti sitten. Hän oli käynyt huoneessasi sinua etsimässä, ja kun hän ei löytänyt, haki hän sinua koko talosta ja lopuksi tuli levottomana minun luokseni. Emme uskaltaneet kertoa äidilleni. En tahdo kysyä missä olet ollut, mutta muista vasta, Anne Mie, että Pariisin kaduilla ei ole turvallista ja että ne, jotka sinua rakastavat, kärsiväin kovasti tietäessään sinun olevan vaarassa.»
»Ne, jotka minua rakastavat», toisti tyttö itsekseen.
»Etkö voinut pyytää minua mukaasi?»
»En, halusin olla yksin. Kaduilla oli aivan turvallista ja — halusin puhutella sir Percy Blakeneyä.»
»Blakeneyä», huudahti hän suuresti hämmästyneenä.
»Mitä maailmassa halusit hänelle sanoa?»