Valehtelemiseen tottumattomana oli tyttö ilmaissut totuuden melkein vasten tahtoaan.
»Luulin hänen voivan auttaa minua epätietoisuudessani ja levottomuudessani.»
»Mieluummin menit hänen luokseen kuin minun», nuhteli Déroulède lempeästi yhä ihmetellen tavallisesti aran ja sulkeutuneen tytön tavatonta tekoa.
»Levottomuuteni koski sinua, ja sinä olisit vain nauranut minulle.»
»Anne Mie, sinulle en koskaan nauraisi. Mutta miksi olit levoton minun tähteni?»
»Kun näen sinun sokeasti kulkevan vaaran partaalla ja luottavan niihin, joita olisi paras epäillä.»
Déroulède rypisti otsaansa ja puraisi huultaan pidättäytyäkseen lausumasta karkeita sanoja, jotka olivat hänen huulillaan.
»Onko sir Percy Blakeney niitä, joita minun olisi paras epäillä?» kysäsi hän ohimennen.
»Ei», kuului lyhyt vastaus.
»Siis, ystäväni, ei ole levottomuuden syytä. Hän on ainoa ystäväni, jota sinä et tarkoin tunne. Kaikkiin läheisiini, niinkuin tiedät, voit luottaa ja voit rakastaa heitä jokaista», lisäsi hän vakavan merkitsevästi.