Hän tarttui Anne Mien käteen, joka vapisi ilmeisesti tukahutetusta kiihtymyksestä. Tyttö tiesi Déroulèden arvanneen hänen ajatuksensa, ja tekoaan hän kovasti häpesi. Mustasukkaisuus oli kiusannut häntä viimeiset kolme viikkoa, mutta yksinhän hän oli kärsinyt. Kukaan ei ollut saanut haavaa koskettaa, sillä sen seurauksenahan on useimmiten pilkka eikä sääli. Hänen oma tekonsa oli ilmaissut hänen salaisuutensa kahdelle miehelle. Kumpikin oli osaaottava ja ystävällinen, mutta Déroulède loukkautui Anne Mien soimauksista. Blakeneykään ei ollut kyennyt häntä auttamaan.
Sairaalloinen itsensätutkimispuuska täytti hänen sielunsa. Yhdessä hetkessä huomasi hän, kuinka alhaiset ja pikkumaiset hänen ajatuksensa olivat olleet ja kuinka tarkoituksettomat hänen tekonsa. Hän olisi siinä silmänräpäyksessä uhrannut henkensäkin, jos hän Déroulèden mielestä olisi voinut poistaa tiedon omasta mustasukkaisuudessaan; hän toivoi, ettei ainakaan Déroulède ollut arvannut hänen salaisuuttaan.
Hän koetti lukea Déroulèden ajatuksia, mutta hämärässä käytävässä, jota vain Déroulèden kaukaisen huoneen kynttilät heikosti valaisivat, ei hän erottanut Déroulèden kasvojen ilmeitä, mutta käsi, joka piteli hänen omaansa, oli lämmin ja värisevä. Hän tunsi, että häntä säälittiin ja hän punastui sitä ajatellessaan. Nopeasti toivottaen hyvää yötä pakeni hän pitkin käytävää ja sulkeutui huoneeseensa vihdoinkin yksin ajatuksineen.
X LUKU.
ILMIANTO.
Entä Juliette?
Kuinka oli käynyt tuon rajun, kiihkeän, romanttisen olennon, jota jättiläismäinen taistelu kidutti? Hän, hento tyttö, tuskin vielä naiseksi kehittynyt, häntä raastoivat suurimmat vastakkaiset voimat, jotka ihmissielussa ovat milloinkaan taistelleet. Toisaalla velvollisuus, perinnäistavat, velivainaja ja isä sekä ennen kaikkea, uskonto ja hänen Jumalan edessä vannomansa vala, toisaalla oikeus ja kunnia, oikeudenmukaisuus ja vääryys, rehellisyys ja sääli.
Kuinka hän taistelikaan niitä vastaan!
Hän taisteli niitä vastaan, painiskeli polvillaan niiden kanssa. Hän koetti tukahuttaa muistot, unohtaa tuon kauhean keskiöisen näytelmän kymmenen vuotta sitten, veljensä kuolleen ruumiin, isänsä kostavan käden, joka piti omassaan hänen kättään isänsä pyytäessä häntä suorittamaan työn, johon hän itse oli liian heikko, liian vanha.
Kaukaisesta menneisyydestä kaikuivat Julietten korvissa yhä isän sanat: