Niille harvoille, jotka läpi levottoman ajan olivat säilyttäneet kunnioituksen uskontoon, oli sama uskonto muuttunut kieltäymyksen ja marttyyriuden uskonnoksi.
Taipumaton jansenilaisuus [Alankomaalaisen jumaluusoppineen Cornelius Jansenin oppi, jonka vuosikymmenien sorto oli muuttanut mystillisen intoilevaksi liikkeeksi.] näytti vaativan uhrautumista ja luopumista, samalla kun kuluneen vuosisadan huoleton katolilaisuus tarjosi vain helpon kukitetun tien mukavasti varustettuun taivaaseen.
Mitä vaikeammalta Juliettesta hänelle määrätty tehtävä tuntui, sitä todellisemmaksi se muuttui. Hän uskoi varmasti Jumalan vihdoinkin kymmenen vuoden kuluttua osoittaneen hänelle keinon veljensä murhan kostamiseen. Jumala oli johdattanut hänet tähän taloon, oli antanut hänen nähdä ja kuulla Déroulèden ja Blakeneyn keskustelun, kaiken hetkellä, jolloin salaliiton vivahduskin tasavaltaa vastaan tuotti yhden ainoan peruuttamattoman tuloksen: ensin häpeän, pikaisen kuulustelun oikeuspalatsissa ja vihdoin giljotiinin.
Hän koetti olla Déroulèdea vihaamatta. Hän toivoi voivansa arvostella häntä kylmästi ja puolueettomasti tai mieluummin syyttää häntä Jumalan valtaistuimen edessä ja rangaista häntä hänen kymmenen vuotta sitten tekemästään rikoksesta. Hänen omia henkilökohtaisia tunteitaan ei voinut ottaa kysymykseen.
Oliko Charlotte Corday ajatellut omia tunteitaan, kun hän omin käsin lopetti Marat'n päivät?
Juliette viipyi polvillaan tuntikausia. Hän kuuli Anne Mien palaavan kotiin ja Déroulèden tervehdyksen käytävässä. Se oli ehkä katkerin hetki hänen sielunsa hirvittävässä kamppailussa, sillä se johdatti hänen mieleensä muutkin, jotka saattoivat myöskin joutua kärsimään ja jotka olivat viattomia — rouva Déroulèden ja ramman Anne Mie raukan. He eivät olleet vääryyttä harjoittaneet, ja kuitenkin kuinka ankaran rangaistuksen he voivat saadakaan!
Väliin pääsi hetkeksi voitolle terve arvostelu, inhimillisen siveysopin vakava laki. Silloin Juliette nousi polvistuneesta asennostaan, kuivasi kyyneleensä, valmistautui äänettömänä menemään levolle ja unohtamaan kauhean, kovakouraisen kohtalon, joka vaati häntä tahtoansa täyttämään, väliin hän taas syventyi särkynein sydämin kuiskaaviin ja kiihkeisiin rukouksiin pyytäen anteeksiantoa isältään, veljeltään ja Jumalaltaan.
Hän oli nuori, tulinen sielu, joka taisteli kieltäymyksen, marttyyriuden ja ankaran velvollisuuden puolesta; hänen lapsellinen ruumiinsa taisteli rauhan, tyytyväisyyden ja oikeudentunnon puolesta.
Järkevän ruumiin voitti kumminkin kiihkeän voimakas sielu.
Lasta ei saanut syyttää, sillä hän oli itse asiassa viaton. Hänhän oli vain noita julman, järjettömästi hermostuneen ajan ja taipumattoman hirmuvallan monia uhreja, hirmuvallan, joka väkivallalla pahoitti heikkojen omaksumaan oppinsa.