Ensin hän ei liikahtanut. Déroulèden ääni kuului hänen takanaan olevasta kirjastosta. Sen taikavoima, kiihkeä, voimakas, hellä, värisytti häntä niinkuin tuona päivänä oikeussalissa. Se näytti herättävän vastakaikua hänen sydämessään. Hän piti sitä unena ja jäi polvilleen, ettei se olisi haihtunut.
Silloin hän kuuli Déroulèden askeleita eteisen kivilattialla. Anne Mien surunvoittoinen laulu oli häipynyt etäisyyteen. Hän vavahti ja hypähti pystyyn nopeasti kuivaten silmiänsä. Hetkellinen uni oli hävinnyt, ja hän häpesi heikkouttaan.
Hänellä, Julietten kaikkien surujen, syntien ja alennuksen aiheuttajalla ei ollut oikeutta nähdä hänen kärsivän.
Juliette olisi paennut talosta, mutta oli liian myöhäistä.
Déroulède oli tullut kirjastostaan, ja nähdessään Julietten polvillaan itkemässä hän läheni nopeasti koettaen rehellisen luonteensa synnynnäisellä ritarillisuudella salata Juliettelta nähneensä hänen kyyneleensä.
»Neitiseni, oletteko menossa ulos?» kysyi hän kohteliaasti, kun
Juliette käärien viittaa ympärilleen kääntyi ovelle päin.
»Olen, olen», vastasi hän nopeasti; »pienelle asialle, jonka minä —»
»Voinko teitä jollakin tavoin palvella?»
»Ette.»
»Jos» — lisäsi hän huomattavasti hämillään, »jos teidän asianne sietää viivytystä, saisinko kunnioittavasti pyytää teitä kirjastooni hetkeksi?»