»Kansalainen Déroulède, asiani ei siedä viivytystä», sanoi hän niin tyynesti kuin voi, »mutta ehkäpä palattuani —»

»Neiti, lähden aivan heti kotoa, ja tahtoisin hyvästellä teitä.»

Déroulède astui syrjään antaakseen Julietten mennä joko katuovesta ulos tai eteisen poikki hänen kirjastoonsa.

Hänen äänensä sävy ei moittinut vierasta, joka hyvästiä sanomatta aikoi jättää hänet. Ehkäpä Juliette olisi vastustanut häntä hyvästiä sanoessaan. Voittamaton magnetismi näytti vetävän häntä Déroulèden puoleen, ja antaen melkein huomaamattoman myönnytysmerkin hän astui Déroulèden ohi tämän huoneeseen.

Kirjasto oli hämärä ja viileä, sillä huone oli lännen puolella, ja ikkunaluukut olivat olleet suljettuina, ettei kuuma elokuun aurinko päässyt paistamaan sinne. Ensin Juliette ei nähnyt mitään, mutta hän tunsi Déroulèden läsnäolon, kun tämä seurasi häntä huoneeseen heittäen oven hiukan raolleen.

»Neiti, teitte ystävällisesti», sanoi hän lempeästi, »suostuessanne pyyntööni, joka oli ehkä julkea. Mutta, nähkääs, lähden tästä talosta tänään, ja minut valtasi itsekäs halu kuulla ääntänne hyvästellessänne.»

Julietten suurien, hehkuvien silmien katse tunkeutui vähitellen ympäröivän hämärän läpi. Hän saattoi nyt selvästi nähdä Déroulèden seisovan aivan hänen lähettyvillään suuresti kunnioittavassa asennossa.

Kirjasto oli siisti ja sievä niinkuin tavallisesti ilmaisten siten toiminnan ja tarmon miehen säännöllisiä tapoja. Lattialla oli matkalaukku valmiiksi hihnoitettuna niinkuin matkaa varten ainakin, ja sen päällä paksu siannahkainen kirjesalkku varustettuna pienellä teräslukolla. Julietten lumotut ja kauhistuneet silmät kiintyivät salkkuun. Nähtävästi se sisälsi Déroulèden paperit, Marie Antoinetten pakosuunnitelmat, passit, joista hän oli edellisenä päivänä puhunut ystävälleen sir Percy Blakeneylle — juuri ne todistuskappaleet, joita hän oli tarjonnut kansanedustajille vahvistaakseen kansanvaltuutettua koskevaa ilmiantoaan.

Pyyntönsä tehtyään Déroulède ei ollut sanonut sanaakaan. Hän odotti Julietten puhuvan, mutta tämän ääni oli kurkkuun kuivettunut. Tuntui kuin rautakourat olisivat tarttuneet hänen kaulaansa tukahuttaen sanat, mitkä hän aikoi lausua.

»Neitiseni, ettekö toivota minulle onnea matkalle?» toisti hän ystävällisesti.