»Onneako matkalle?» Voi, kaiken hirveää ironiaa! Olisiko onni hänen matkallaan pilkkakuulusteluun ja giljotiinille? Sinne hän meni, vaikkei sitä tiennyt, ja nytkin vielä koetti hän tarttua käteen, joka tahallisesti oli toimittanut hänet sinne.
Vihdoin Juliette yritti puhua, ja soinnuttomalla, tyynellä äänellä hänen onnistui mullista:
»Kansanvaltuutettu, ettehän mene pitkäksi aikaa?»
»Neiti», vastasi hän, »tähän aikaan kaikki hyvästit saattavat olla viimeiset. Mutta itse asiassa menen kuukaudeksi Conciergerieen huolehtimaan siellä olevasta onnettomasta vangista.»
»Kuukaudeksi!» toisti Juliette koneellisesti.
»Niin!» virkkoi hän hymyillen. »Meidän nykyinen hallitus pelkää, että Marie Antoinette parka lumoaa vankilan johtajat, jos nämä jäävät liian pitkäksi aikaa hänen läheisyyteensä, joten joka kuukausi määrätään uusi. Minä tulen huolehtimaan hänestä ensi Vendémiairen kuluessa. Toivon saavani palata ennen myrskyä, mutta — ken tietää.»
»Kansalainen Déroulède, siis joka tapauksessa tämän iltaiset hyvästit ovat pitkän ajan varalta.»
»Kuukausi tulee tuntumaan minusta vuosisadalta», sanoi hän vakavasti, »sillä minun täytyy viettää ne teitä näkemättä, mutta —.»
Hän katsoi pitkään ja tutkivasta Julietteen. Hän ei ymmärtänyt tyttöä tämän silloisessa mielentilassa, niin pelästyneeltä ja sekavalta hän näytti, niin toisellaiselta kuin tyttömäinen, suruton Juliette, joka menneiden viikkojen kuluessa oli tehnyt vanhan synkän talon niin iloiseksi.
»Mutta en uskaltaisi toivoa», mutisi hän, »että samallainen syy aiheuttaisi teitä sanomaan sitä pitkäksi.»