Juliette kävi ehkä hiukan kalpeammaksi kuin oli ollut siihen saakka, ja hänen katseensa harhaili ympäri huonetta, niinkuin ansaan joutuneen jäniksen, joka hakee pakopaikkaa.
»Kansalainen Déroulède, te käsitätte minut väärin», sanoi hän vihdoinkin nopeasti. »Kaikki te olette olleet ystävällisiä — hyvin ystävällisiä — mutta Pétronelle ja minä emme enää voi käyttää hyväksemme vierasvaraisuuttanne. Meillä on ystäviä Englannissa ja monta vihollista täällä —»
»Tiedän sen», keskeytti Déroulède hiljaa; »olisi kurjinta itsekkäisyyttä minun puoleltani ehdottaa, että jäisitte tänne tuntiakaan kauemmaksi kuin on tarpeellista. Pelkään ettei tämän päivän jälkeen minun kattoni voi suojella teitä. Mutta sallittako minun järjestää asianne niinkuin järjestän äitini ja Anne Miankin? Englantilaisella ystävälläni sir Percy Blakeneyllä, on pursi valmiina Normandian rannikolla. Olen jo pitänyt huolta passistanne ja järjestänyt koko matkanne sinne saakka, ja sir Percy tai joku hänen ystävistään vie teidät turvallisesti englantilaiseen purteen. Hän on luvannut minulle tekevänsä sen, ja minä luotan häneen niinkuin itseeni. Ranskaan matkustamistanne varten on nimeni riittävänä takeena, ettei teitä ahdisteta; ja jos sallitte, matkustavat äitini ja Anne Mie seurassanne. Sitten —»
»Kansalainen Déroulède, pyytäisin teitä lopettamaan», keskeytti Juliette äkkiä kiivaasti. »Teidän täytyy suoda anteeksi, mutta en voi sallia teidän järjestävän minun asioitani. Pétronellen ja minun täytyy tulla toimeen miten parhaiten voimme. Teidän tulisi kuluttaa aikanne ja vaivanne niiden hyväksi, joilla on oikeus teiltä jotain vaatia, jotavastoin minä —»
»Neiti, puhutte tylysti, ei ole kysymys vaatimuksista.»
»Eikä teillä ole oikeutta ajatella — » jatkoi hän yhä hermostuneemmin ja kiihtyneemmin vetäen nopeasti pois kätensä, johon Déroulède oli koettanut tarttua.
»Voi, suokaa anteeksi», keskeytti hän vakavasti, »olette väärässä. Minulla on oikeus ajatella teitä ja teidän puolestanne — jonka peruuttamattoman oikeuden minulle antaa suuri rakkauteni teihin.»
»Kansanvaltuutettu!»
»Ei, Juliette, tunnen mielettömyyteni ja julkeuteni. Tunnen teidän säätynne ja puolueenne ylpeyden, tunnen kuinka suuresti halveksitte Ranskan likaisen roskajoukon puoluelaista. Olenko jo sanonut haluavani voittaa rakkautenne? Olenkohan koskaan uneksinut sitä? Tiedän vain, Juliette, että olette minusta enkelimäinen, teissä on jotain valkeaa ja henkimäistä, koskettamatonta ja ehkä käsittämätöntä. Kuitenkin, vaikka tunnenkin mielettömyyteni, riemuitsen siitä, rakkaani, enkä tahtoisi teidän häviävän elämästäni minun kertomatta teille siitä, mikä on kuluneina viikkoina tehnyt minulle jokaisen tunnin paratiisiksi — rakkauteni teihin, Juliette.»
Hän puhui miellyttävästi ja matalan pehmeällä, mielenkiintoisella soinnulla, jolla Juliette oli kerran kuullut hänen puhuvan Charlotte Cordayn puolesta. Nyt hän ei kuitenkaan puhunut omasta puolestaan, ei itsekkään toivomuksensa eikä oman onnellisuutensa tähden, vaan ainoastaan rakkautensa puolesta, että Juliette olisi tiennyt sen, ja tietäen sen olisi säälinyt häntä sydämessään ja antanut hänen palvella häntä loppuun asti.