»Tasavallan nimessä!»
Ajatuksiinsa, unelmiinsa, onnellisuuteensa vaipuneena Déroulède ei ollut kuullut mitä talossa tapahtui äsken kuluneina hetkinä.
Ovikellon kova soiminen ei tuntunut tavallisuudesta poikkeavalta Anne Miestä, joka yhä vain hyräili surullista lauluaan keittiössä työskennellessään. Hän vetäisi hihansa laihoille käsivarsilleen, suoristeli esiliinaansa ja vasta sitten juoksi katsomaan, kuka tulija oli.
Heti oven avattuaan hän oli asiasta selvillä.
Hänen edessään seisoi viisi miestä, neljä kansalliskaartin univormussa, ja viides oli koristettu kultareunaisella kolmivärinauhalla, joka ilmaisi hänen olevan kansalliskonventin palveluksessa.
Tämä mies, joka näytti olevan toisten johtaja, astui heti eteiseen, ja häntä seurasi neljä toveria. Häneltä merkin saatuaan he tahallaan pysäyttivät Anne Mien, joka nähtävästi aikoi juosta kirjastoon Déroulèdea vaarasta varoittamaan.
Anne Mie ei epäillyt hetkeäkään vakavan vaaran uhkaa. Hän olisi arvannut asian ilman vaistonsa varoitusta. Silmäys viiteen mieheen riitti ilmaisemaan sen, heidän asentonsa, heidän lyhyt käskynsä, heidän virallinen käytöksensä eteisen poikki mennessään, kaikki ilmaisi missä tarkoituksessa he olivat sinne tulleet: kotitarkastukseen kansanvaltuutettu Déroulèden luo.
Merlinin epäiltyjen laki oli täydessä käynnissä. Joku oli ilmiantanut kansanvaltuutetun yleiselle turvallisuuskomitealle, ja armon vuonna 1793 ja vallankumouksen ensimäisenä lähetettiin epäiltyjä naisia ja miehiä joka päivä giljotiinille.
Anne Mie olisi huutanut, jos hän olisi vain uskaltanut, mutta hänen vaistonsa oli aivan liian tarkka, jotta häntä olisi voitu petkuttaa niin ymmärtämättömään tekoon. Hänestä tuntui, että Paul Déroulède olisi toivonut hänen pysyvän tyynenä ja ulkonaisesti rauhallisena, jos hän olisi häntä sillä hetkellä katsellut.
Etumainen mies — kolmivärisellä nauhalla koristettuna — oli jo mennyt eteisen poikki ja seisoi kirjaston oven ulkopuolella. Vasta hänen käskynsä herätti Déroulèden unelmista.