»Tasavallan nimessä!»
Déroulède ei heti päästänyt pientä kättä, jolle hän hetki sitten oli suudelmiaan painanut. Hän nosti sen vielä kerran huulilleen hyvin hellästi viivytellen viimeistä rakasta hyväilyä niinkuin ikuisia jäähyväisiä sanoessaan. Sitten hän oikaisi leveän, jalorakenteisen vartalonsa ja kääntyi ovelle päin.
Déroulède oli sangen kalpea, mutta hänen syvissä, vakavissa silmissään ei näkynyt pelkoa eikä edes ihmettelyäkään. Ne näyttivät yhä katselevan kauas, tuijottavan taivaallista näkyä, jonka Julietten käden kosketus ja hänen oma rakkaustunnustuksensa olivat loihtineet esiin.
»Tasavallan nimessä!»
Vielä kolmannen kerran — tavanmukaisesti — kaikuivat sanat kirkkaina, selvinä, varmoina.
Noita kahta sanaa lausuttaessa harhaili Déroulèden katse nopeasti raskaaseen kirjesalkkuun, joka sisälsi hänen tuomionsa, ja hurja mieletön ajatus — pelkkä eläimellinen halu paeta vaaraa — välähti hänen aivoissaan.
Marie Antoinetten pakosuunnitelmat, monet passit, kirjoitetut niiden mahdollisten valepukujen varalta, joita onneton kuningatar saattoi käyttää — kaikki ne paperit olivat riittäviä todisteita siitä, että hän oli pettänyt tasavallan.
Hän saattoi jo kuulla oman syytöksensä, saattoi jo nähdä Pariisin likaisen roskajoukon tanssivan hurjaa espanjalaista tanssia rattaiden ympärillä, jotka kuljettivat häntä giljotiinille; hän saattoi kuulla niiden, jotka olivat enimmän häntä ihailleet, enimmän häntä kadehtineet, kiroovan häntä, saattoi tuntea heidän häneen suunnatut loukkauksensakin. Ja kaikesta siitä hän olisi paennut, jos olisi voinut ja ellei se olisi ollut liian myöhäistä.
Näiden sanojen lausuminen hänen ovensa ulkopuolella kesti vain sekunnin ajan tai vielä vähemmän, joll'aikaa mieletön pakenemishalu voitti hänen kaikki muut ajatuksensa. Tekipä hän eleenkin siepatakseen kirjesalkun ja piilottaakseen sen vaatteisiinsa. Mutta se oli painava ja paksu, siihen varmasti huomio kiintyi, ja se saattoi aiheuttaa hänelle uuden loukkauksen, jos hänet pakotettiin alistumaan ruumiintarkastukseen.
Hän näki, että Julietten katse oli kiintynyt häneen ilmaisten mitä pohjattominta rakkautta. Silloin oli sekunnin heikkous mennyttä, hän oli taas hiljainen, luja toiminnan mies, tottunut vaaroja rohkeasti kohtaamaan, hallitsemaan ja hiljentämään pöyhkeintäkin roskajoukkoa.